Keitä me luulemme olevamme

Hotakaisen ja Lehtolan herkullinen kabaree kyselee

Suomen Kansallisteatteri: Suuri näyttämö: Kari Hotakainen Juha Lehtola: Kuka kukin on. Ohjaus: Juha Lehtola. Lavastus: Kati Lukka Kristiina Saha Puvut: Tarja Simonen. Musiikki: Joonas Pirttilä. Valot: Ville Toikka. Rooleissa: Juha Muje, Dick Idman, Jukka Puotila, Elena Leeve, Ismo Kallio, Marjukka Halttunen, Sari Mällinen, Pekka Autiovuori, Antti Pääkkönen, Heikki Pitkänen, Pirjo Luoma-aho.Menin aika lailla pitkin hampain katsomaan Kari Hotakaisen ja Juha Lehtolan näytelmää Kuka kukin on. Mutta voi hyvät hyssyrät! Esitys on nautittava. Pitkään aikaan en ole nähnyt yhtä terävää, ironista ja hauskaa. Hiukan leikkaamista Kuka kukin on kaipaa, eikä lopetus tahdo onnistua millään.

Sanonta alku aina hankalaa ei sovellu suomalaiseen näytelmään, alut ovat vetäviä, loppujen kanssa hankaluudet tulevat. Kuka kukin on esittää ainakin kolme kelvollista loppua, joista viimeinen, lopullinen loppu on toki paras.

Kuka kukin on on kabaree. Se muistuttaa tarkoituksellisesti juonellisia tv-sketsejä paitsi, että se on niitä paljon parempi.

Koko ajan asetetaan kyseenalaiseksi ihmisen minuus, keitä me kaikki oikeastaan olemme, ja keitä me luulemme olevamme ja millaisina haluamme muitten meitä pitävän.

Viisaitten miesten
odotetut totuudet

Eniten saa nenilleen suomalainen keskustelukulttuuri, ns. viisaat miehet ja media, joka on valmis seuraaman millaista messiasta tahansa. Parhaimmat intellektuellit ovat ne, jotka pystyvät suoltamaan itsestäänselvyyksiä kumajavalla äänellä käyttäen muodikkaita sanoja. Niitä ovat mm. legendaarinen, innovatiivinen, viiltävä, rankka, näkemyksellinen, visionääri…

Tarinan keskiössä on kaksi intellektuellia, Severi Petäjä, Suomen viisain mies, joka alkaa hiljalleen säröillä sekä arkistotoimittaja Särkijärvi, joka sanoo olevansa Dostojevski.

Psykologisen kirjallisuuden mestariksi julistettu Dostojevski ei siis kuollutkaan tammikuussa 1881, vaan tuli 1990-luvulla Suomeen Lada Nivan tavarasäiliössä ja on nykyään lähes 200-vuotias.

Ismo Kallio on Petäjänä taas kerran loistava. Hänen jumaluutta hamuavasta hahmostaan tulee mieleen aika monta ”Suomen viisainta miestä”. Kari Hotakainen harrastaa hiukan itseironiaakin.

Dick Idman esittää Särkijärvi/Dostojevskia yksi-ilmeisesti, mutta se kai on tarkoituskin.

Media uskoo Särkijärven olevan Dostojevski, koska ”persoonallisuuskone” on sen vakuuttavasti todistanut. Niinpä Dostojevskilta kysellään mitä hän ajattelee Suomesta ja mitä mieltä hän on Pohjois-Korean tilanteesta.

Kun oikeita vastauksia ei löydy Dostojevski saa mennä.

Samat julkut
kautta median

Pekka Autiovuori on Media, hänen näköisiään klooneja on paikalla useampikin, osa nukkeja osa avustajia. Hotakainen ja Lehtola panevat tiedotusvälineitten edustajat maan rakoon. Sopuleita mitä sopuleita, sen huomasi Mauno Koivistokin aikanaan.

Juha Muje esittää korkeatasoisen aikakausilehden toimituspäällikköä vallan herkullisesti. Korkeatasoisessa aikakausilehdessä halutaan hillittyjä sensaatioita. Jos arvostettu julkkis on hajoamassa se täytyy kertoa, mutta hyvällä maulla joskin niin, että tyhmempikin lukija ymmärtää. Ristiriitaa tietysti, mutta kaikki lukijoiden puolesta.

Jos joku nero nostetaan, se pitää myös pudottaa, mitenkäs henkilöjuttuja muuten syntyisi.

Haluaisivatko
tekijät Siperiaan

Kuka kukin on tuo näyttämölle myös Putinin, joka nykyään on Venäjän pääministeri. Käsiohjelman esittelyssä hänestä kerrotaan seuraavaa: ””Hyväntuulinen, vallanhaluinen ulkoilmaihminen – – – harrastaa pieniä valtioita, jotka Jeltsin kännipäissään päästi itsenäistymään.”

Putinin tietokoneessa on ongelmia pienten maitten katoamisen kanssa, ja hänen mikrotukihenkilönsä Jontte saa vallan jopa Venäjän valtiaan yli.

Jukka Puotila Putinina tuo väkisinkin mieleen Kotikadun Pertin, on sitä vallanhalua pienissäkin puitteissa. Moskovalaisessa teatterissa tästä Putin-versiosta saattaisivat tekijät joutua Siperiaan.

Jontten esittäjän Heikki Pitkäsen replikoinnista on hyvin vaikea saada selvää. Se on vahinko, sillä hänelle on kirjoitettu mainiota nörttikieltä (jota tavallinen ihminen ei ymmärrä, mutta kyllä sitä silti kuuntelisi).

Puhe puuroutuu Elena Leeven teinitytölläkin.

Kotimaisuus
kansallisteatterin valtti

Kuka kukin on on miesten näytelmä. Sivuosissa Marjukka Halttusella, Sari Mällisellä ja Pirjo Luoma-aholla on kaikilla hetkensä, mutta miehet juttua pyörittävät. Näin on, miehistä julkisuus tekee neroja ja Suomen viisaimpia.

Toinen kirjoittaja Juha Lehtola ei ohjaajana ole jaksanut ihan tarpeeksi tekstiä lyhentää, mm. tekohäntäjuttu on osoitteleva. Käsiohjelmasta päätellen paljon on leikattukin. Käsiohjelma esittelee poisjätettyjä repliikkejä, jotka ovat vallan kelpoja.

Parhaimmillaan Kuka kukin on on loistokasta tekstiä. Ja aina epätasaisempikin kotimainen komedia amerikkalaisen perhehelvetin voittaa.

Kansallisteatterille kiitos kansallisesta panoksesta. Kotimaisuusaste teatterissa on kova.

Näytelmän lavastus on komea, täytyy ihailla jälleen lavasteiden teknistä toteutusta. Vanhassa teatterirakennuksessa tekniikka joutuu vääntymään moneksi.