Suomen hallitus haluaa velkajarrun, jolla velkaa supistettaisiin vuosittain yhdellä prosenttiyksiköllä. Tavoitteena on EU-sääntöjä tiukempi 40 prosentin velkasuhde, kun se nyt on yli 80 prosenttia. Asiaa käsitellään parhaillaan työryhmässä, jossa edustettuina ovat kaikki eduskuntapuolueet.
Hallitus aikoo antaa esityksen eduskunnalle lokakuussa.
Saattaa kuulostaa yksinkertaiselta keinolta hillitä velkaantumista, mutta käytännössä velkajarru voi pakottaa leikkaamaan menoja juuri silloin, kun talous on taantumassa, toteaa tutkimuslaitos Laboren tutkimusohjaaja Ilkka Kiema blogikirjoituksessaan.
Hänestä nettomenojen kasvulle asetetut rajoitteet olisivat velkasuhteeseen sidottuja tavoitteita parempia kansallisia sääntöjä. Ne ovat läpinäkyvämpiä, sallivat suhdanteiden tasaamisen ja tukevat laajempaa poliittista keskustelua talouspolitiikan vaihtoehdoista.
Kiema viittaa vuonna keväällä EU:n talouden ohjausjärjestelmään tehtyihin muutoksiin. Uuden järjestelmän keskeisimmät julkisen velan supistamiseen velvoittavat säännöt on määritelty nettomenojen käsitteen avulla. Komissio esittää velkasuhteeltaan 60 rajan ylittäville maille nettomenojen kasvun viiteuran, ja tämän jälkeen kukin jäsenmaa laatii finanssipoliittis-rakenteellisen suunnitelman, joka sisältää arvion toteutuvasta nettomenopolusta.
Viiteuraa nopeampaan nettomenojen kasvuun johtava nettomenopolku on sallittu vain, jos jäsenmaa esittää siihen perustelut, jotka komissio arvioi hyväksyttäviksi.
Nettomenopolku sisältää myös tulot
Menojen lisäksi järjestelmään sisältyvät tulot. Harkinnanvaraisia tulopuolen toimenpiteitä ovat esimerkiksi veronkorotuksista valtiolle saatavat lisätulot. Niiden nettomenoista vähentäminen merkitsee esimerkiksi sitä, että julkisten menojen lisäys ei muuta nettomenoja, jos menolisäykset rahoitetaan vastaavan suuruisilla veronkorotuksilla. Vastaavasti veronalennukset lisäävät nettomenoja, jos niillä ei ole vastineenaan samansuuruisia leikkauksia budjettiin.
Työttömyysmenoihin liittyvästä ehdosta seuraa Kieman mukaan se, että jos esimerkiksi työllisyystilanne heikkenee taantuman seurauksena ja tämä johtaa työttömyyskorvauksista aiheutuvien valtion menojen kasvuun, menolisäystä ei oteta huomioon nettomenoja laskettaessa. Tällöin nettomenoja koskeva ehto ei pakota supistamaan menoja huonon suhdannetilanteen vuoksi.
Toisaalta kun työllisyystilanne kohenee noususuhdanteessa, tästä aiheutuvaa menojen supistumista ei huomioida nettomenoja laskettaessa, ja siksi nettomenoja koskeva ehto voi pakottaa velan entistä nopeampaan supistamiseen hyvinä aikoina.
Kieman mielestä on parempi asettaa rajoite nettomenoille kuin velkasuhteelle tai rakenteelliselle jäämälle.
”Nettomenojen käsite on siis pyritty määrittelemään niin, että nettomenopolkua koskeva rajoitus ei estä jäsenmaita toteuttamasta julkisen sektorin tulo- ja menopuoleen yhtä paljon vaikuttavia politiikkatoimia, ja niin etteivät EU-maat joutuisi harjoittamaan myötäsyklistä politiikkaa supistamalla menojaan lamassa tai taantumassa.”
Nettomenojen käsitettä Kiema kehuu siitä, että se on rakenteellisesta alijäämästä poiketen matemaattisesti niin yksinkertainen, että myös muiden kuin ekonomistien on mahdollista osallistua nettomenopolulla pysymisen vaihtoehtoisia toteutustapoja koskevaan poliittiseen keskusteluun.