Pohjois-Atlantin sotilasliitto Natoon suhtaudutaan lähes ikuisena instituutiona. Historiallisesti sotilasliittojen elinkaari ei ole usein ollut pitkä. Vertailussa 1949 perustettu pian 80-vuotias Nato on ikäloppu. Yleensä liittoutumat ovat kestäneet vain yhden konfliktin tai korkeintaan maailmanjärjestyksen ajan. Tämän kohtalon koki ikäkakkonen Varsovan liitto (1955–1991) luhistuessaan neuvostojärjestelmän mukana.
Kylmän sodan murroksessa olisi Natonkin tarina voinut hyvin loppua. Mutta Nato päinvastoin voimistui uusilla jäsenillä, löysi uuden tehtävän ja tarkoituksen. Kosovon 1999 pommitusten, Afganistanin ISAF (2001–2013) ja Libya (2011) -operaatioiden myötä Nato muuntautui alueellisen kollektiivisen puolustuksen liittoumasta sotilaallisen kriisinhallinnan toimijaksi.
Liittokunnan ja sen tukijoiden melko yhtenäisessä rintamassa – ja usein YK:n mandaatilla – käymien interventionististen operaatioiden aikakauden jälkeen oli jälleen aika muutokselle. Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa palautti painopisteen Eurooppaan. Liitto vahvistui ja monen mielessä sen merkitys selkeytyi, palattiin juurille. Voiman tunto kesti vain hetkisen.
Eräs yleinen syy sotilasliittojen loppuun ei suinkaan ole sotilaallinen heikkous, vaan sisäinen hajaannus, luottamuksen rapautuminen ja intressien eriytyminen. Naton pitkän iän salaisuus on institutionaalinen asema ja se, että se on kyennyt vuosikymmenten aikana säilyttämään ulkoisen uskottavuutensa, vetovoimansa sekä myös yhteisiin intresseihin ja jaettuun arvopohjaan perustuvan sisäisen koherenssin ja luottamuksen.
Viimeistään Trumpin kaudella on käynyt selväksi, että intressit ja arvot Naton sisällä ovat voimakkaan ristiriitaisia. Euroopassa keskeisimmät jäsenvaltiot pyrkivät alueelliseen vakauteen, vaurauteen ja tahtovat pitää kiinni sääntöpohjaisuudesta. Nyky-Yhdysvallat taas hakee globaalia dominaatiota transaktionaalisin ja sotilaallisin keinoin, viis veisaten säännöistä.
Lisäksi se kiristää ja uhkailee Nato-liittolaisiaan sotilaallisesti ja edistää Venäjän intressejä Euroopan sisällä. Yhdysvallat on Naton selkäranka, jolla on halutessaan mahdollisuus halvauttaa koko organisaatio. Pääsihteeri Mark Rutten mateleminen Trumpin edessä korostaa korttitalomaisen haurasta vaikutelmaa.
Suomessa Natoon liittymistä vatuloitiin vuosikymmenet. Sotilaallisen turvallisuuden kysymys muuntui identiteettiasiaksi. Monelle Nato-jäsenyys tarkoitti joko kuulumista läntisen maailman syleilyyn tai jäämistä Venäjän vaikutuspiirin. Toisille liittoutumattomuus tarkoitti itsenäisyyttä puolustusasioissa, liikkumavaraa ja pysymistä erossa suurvaltojen eturistiriitojen eturintamasta, joillekin harvoille antimilitaristista valintaa.
Asiapitoinen keskustelu liiton toimintaperiaatteista, heikkouksista ja tulevaisuuden skenaarioista jäi vähemmälle ja ymmärrys ohueksi. Kuuluisasta 5. artiklasta puhutaan yhä kuin taikakeinona.
Maailma on sitten toisen maailmansodan päättymisen muuttunut niin peruuttamattomalla tavalla, että transatlanttiselle suhteelle, luottamukselle ja kollektiiviselle puolustukselle rakentuvan liiton perustukset ovat yhä hauraammat.
Rehellinen yhteiskunnallinen keskustelu Naton haasteista ja rajallisuudesta ei sotilasliittoa romuta, se on päinvastoin sotilasliittojen elinehto. Jos ne tarraavat menneeseen, ne ovat tuhon omia.
uutiskirje 
