Eino Rissanen
Journalistiikan opiskelija Tampereen yliopistosta
Olen kasvanut toimittajaksi 2020-luvulla jossain uudemman ja vanhemman mediamaiseman välillä. Fiilistelen printtilehtiä, napsin lyhytvideoita.
Journalismilla on kova tarve esiintyä luotettavana majakkana myrskyisässä maailmassa. Pääkirjoitukset ja kolumnit viittaavat mielellään esimerkiksi erääseen vuosittaiseen raporttiin, jossa suomalaisten luottamus journalismiin on aina maailmanluokan kärkeä. Ei meillä tässä mitään hätää!
Journalististen juhlapuheiden ja nuorten aikuisten mediatodellisuuden välillä on kiusallinen kontrasti. Isossa osassa alueellisen lehdistön kenttää tuntuu jopa olevan strategiana, että lypsetään hiljaa hupenevalta mutta uskolliselta printtiyleisöltä rahaa vielä kun sitä saa, eikä edes yritetä uudistua.
Paikallis- ja aluelehtiä on edelleen kymmeniä. Jos ne eivät kerronnan keinojensa ja aiheidensa kautta näyttäydy toimittajaopiskelijoille ajassaan kiinni olevina kulttuurisina tuotteina, niiden on vaikeampaa saada Z-sukupolvesta kallisarvoisia työntekijöitä. Jos kukaan lehden kirjoittajista ei tunne maailmaa kuin Z-sukupolvi, miksi kukaan tämän ikäinen tilaisi lehteä?
Iida Simes
Toimittaja, Voima
Suomenkin media on ajautunut kriisiin monen tekijän takia. Netin ansaintalogiikat eivät ole rahasampoja, vaan hyödyt kerätään San Franciscon piilaaksossa. Pörssiin listautuneet mediatalot eivät ehkä sijoita tuottoja toimituksen Bellingcat-koulutukseen tai kuvaajien keikka-autoon, vaan bisneshait jakavat osinkoja. Isot talot ostavat pieniä paikallislehtiä, jotka eivät kohta enää olekaan paikallisia.
Pahinta ei ole edes se, että journalismi on taloudellisessa ahdingossa. Hirveintä on se, mitä tulee tilalle: verifioimatonta dataa tiktokkien ja muiden pimeiden algoritmien kautta.
Journalismin muuttuminen netin lyhytvideoiden virraksi on vaarallisinta, kun näiden kautta murskataan ennen hyvin toimineita yhteiskunnallisia mekanismeja. Vaalit ovat vaarassa ympäri maailmaa, ja äänestäjiin vaikutetaan valeuutisilla ja jopa yllyttämisellä väkivaltaan.
Me journalistit ymmärrämme kriisin syvyyden. Ja meidän on edelleen tehtävä parhaamme. Me emme ole osa ongelmaa, vaan meidän rehellisyytemme ja ahkeruutemme ovat ratkaisun avaimet.
Ville Similä
Ulkomaantoimittaja, Helsingin Sanomat
En usko, että Suomessa on yhtäkään toimittajaa, kuvaajaa, graafikkoa tai muuta mediatyöläistä, joka ei ymmärtäisi kriisin syvyyttä. Työkavereita katoaa viereltä, toimitukset ja lehdet häviävät alta. Kaikenlaista on yritetty, mutta suunta ei muutu. Kun Hesarissa toimitus kutsutaan koolle, ensimmäinen ajatus on, että taasko yt:t. Ja tekoäly on vasta tulossa.
Onko tämä toisaalta erilaista kuin muilla aloilla? Määräaikaisuuksia ketjutetaan ja työoloja heikennetään joka paikassa. Median kultaiset vuodet eivät palaa, mutta eivät ne palaa muillekaan aloille.
Toisin kuin moni ajattelee, median sisällöt ovat mielestäni paljon parempia kuin ennen. Printtiaikana palautteesta ei ollut pakko välittää, nyt virheistä jää kiinni. Yleisö on tarkempi piiloagendoista, aika usein myös ylitulkiten.
Kriisi on siinä, että yleisö ei ole pitkäveteisestä perusuutisoinnista niin kiinnostunut, että olisi valmis maksamaan siitä. Toimittaja Arttu Seppänen kysyi Journalistissa, olisiko median omistajien aika tarkastaa kultaisten vuosien voittoprosenttejaan. Kukaan ei taida pidättää hengitystään.
uutiskirje 