Kultasormi karkaa – Jani Volanen kertoo, miksi hylkää luomuksensa ennen aikojaan

Studio Julmahuvi (1998), Ranuan kummit (2003), Ihmebantu (2009), M/S Romantic (2019), Munkkivuori (2022), L/over (2026). Käsikirjoittaja, ohjaaja ja näyttelijä Jani Volanen on tehnyt tai ollut mukana tekemässä suomalaisessa mittakaavassa melkoista määrää hittisarjoja. Midaan kosketuksesta on puhuttu aivan perustellusti.

Volanen on myös katsojaennätyksiä rikkoneen Putous-sketsisarjan (alk. 2010) ”isä”, mutta jätti senkin heti ensimmäisen kauden jälkeen. Kävi kuten Suomessa niin usein käy. Ivailun kohde – kuten tarkoituksellisen huono sketsihahmo – muuttuu ihailun kohteeksi eivätkä metatasot kiinnosta enää ketään.

Kulttiklassikko Studio Julmahuvia tehtiin vain yksi kausi, huippusuositulle M/S Romanticille hän ei sillekään halunnut kirjoittaa jatkoa ja jo kirjoittamansa Munkkivuoren toisen kauden hän jätti kokonaan muiden käsiin. Toisen kauden ohjasi Saara Saarela.

”Perusteltiin, että johtajatasolla ei paskanneta omaan pesään.”

Volanen on järjestelmällisesti hylännyt luomuksensa aina niiden ollessa suosionsa lakipisteessä, Putouksen jo ennen sitä. Kävellyt pois, kun rauta on kuumimmillaan, yleisö rakastanut ja palkintoja sadellut – myös roolisuorituksista, mutta etenkin ohjauksista ja käsikirjoituksista.

Miksi kukaan tekee niin?

Rahan puute ja riman korkeus

Volanen sanoo, että Munkkivuorellekaan hän ei ollut edes harkinnut kirjoittavansa jatkoa, mutta koronan ja sulkutilan myötä oli pakko keksiä jotain tekemistä.

– Mutta kyllä se oli tervanjuontia saada se alulle, joka solu pani hanttiin. Tuli kylmä hiki, vaikka oltiin Pirjon (näyttelijä Pirjo Lonka, Volasen aviopuoliso ja Munkkivuoren toinen käsikirjoittaja) kanssa kahdestaan työhuoneessa. Hoin vain kaikkeen, että ei se toimi ja ei se noin voi olla.

Studio Julmahuvin suhteen päätös oli heti täysin selvä. Enempää ei tulisi.

– Ihmebantustakin pyydettiin jatkoa, ja silloinkin sanoin päässäni ei, mutta sanoinkin ’joo, jos saan ratkaisevasti isomman bujdetin’. Mut naurettiin pihalle, että älä kuvittelekaan saavasi draamasarjan budjettia komedialle.

Putouksellekin hän olisi halunnut lisää rahaa.

– Pyysin lisää resursseja puvustukseen, maskeeraukseen, kuvauspäiviin ja näyttelijöille lisää liksaa, kun he olivat saaneet ihan karkkirahoja. Sanottiin, että älä unta näe. Kun formaatti on nyt luotu, niin jatko tehdään halvemmalla.

M/S Romanticille ei Volasen mukaan olisi edes voinut tehdä jatkoa. Silti sitäkin kysyttiin.

Joskus syynä on siis se, että kaikki on jo annettu, joskus se, että taiteellinen kunnianhimo törmää riittämättömiin resursseihin. Jälkimmäinen kävi myös Munkkivuoren toisen kauden kanssa.

– Joskus heikkoina hetkinä olen kyllä ajatellut, että onkohan taustalla pikkasen pelkoa myös siitä, että ei olisikaan enää niin hyvä, että ei onnistukaan toista kertaa.

Kakkososan kohtalo on tulla aina verratuksi ykköseen. Odotukset on ei vain lunastettava, vaan ylitettävä.

– Jo pelkästään sen vertailun välttämiseksi on helpompi hypätä pois, että nyt jotain muuta. Sitäkin verrataan aiempiin teoksiin, mutta vertailulta voi aina puolustautua sanomalla, että tämä on jotain ihan muuta.

Tavallaan on siis turvallista lopettaa huipulla.

– Mutta ei mulla ole koskaan myöskään edes käväissyt mielessä mitään ideaa, että tästä tekisin jatkoa. Se on tehnyt lopettamisen helpoksi.

Niinpä Volasen tavaramerkiksi on muodostunut laittaa alulle menestysteoksia ja jättäytyä matkasta, kun ne nousevat megasuosioon – tai jo ennen sitä, kuten kävi Putouksen kanssa.

”Siinä keskustelussa tajusin, että en ole firman mies.”

Taiteilijasta ei tullut talon miestä

Viime vuonna Volanen jättäytyi pois myös tuotantoyhtiö Rabbit Filmsin luovan johtajan paikalta. Etenkin näinä aikoina johtotehtävistä vapaaksi taiteilijaksi jättäytyminen on uhkarohkea liike.

Volanen kertoo olleensa silloin lomautettuna ja ajatelleensa, että ”jos nyt vastoin kaikkea todennäköisyyttä joku tarjoaisi jotain kiinnostavaa”, niin pitäisi olla mahdollisuus ottaa työ vastaan.

– Mutta ei lähtö siitä johtunut.

Eikä työpaikastakaan.

– Mua pidettiin kuin kukkaa kämmenellä. Sain tehdä mitä vain tai olla tekemättä, mikä oli ideaali työpaikka järjellä ajateltuna, mutta tuntui jotenkin väärältä koko ajan.

Ei Volanen toimettomana ollut ollut. Oli konsultoinut, kommentoinut ja samalla edistänyt raivokkaasti omia projektejaan. Mistä tunne sitten tuli?

– Musta ei löytynyt sitä ajattelua sitten kuitenkaan, että olisin uhrautunut. Takaraivossa oli tietoisuus, että olen kuitenkin vähän hankalana palikkana täällä varsinkin tässä asemassa. Että pitäisi laittaa edes kerran firman etu omani edelle, mutta mulla ei antanut kantti periksi tehdä sitä, jolloin se hiersi.

Lähtö tapahtui Volasen mukaan lämpimässä hengessä.

– Kun päätös oli tehty, se oli vuosien taakka pois harteilta.

Oli eräs toinenkin seikka, joka vaikutti.

Kun Munkkivuoren toista kautta oli vasta alettu kuvamaan, Volanen antoi Helsingin Sanomille haastattelun, jossa sanoi, ettei tule olemaan missään tekemisissä jatkon kanssa.

– Se johtui siitä, kun multa kysyttiin, että miltä siellä kuvauksissa näyttää, ja jouduin sanomaan, että nyt tässä on väärinkäsitys, en ole tekemässä tätä. Siitä tuli paskamyrsky.

Volasen mukaan haastattelua seurasi oikeutettu ripitys.

– Perusteltiin, että johtajatasolla ei paskanneta omaan pesään. Mun pomo oli oikeassa kaikessa ja pystyin vilpittömästi nyökyttelemään kaikkeen, mitä hän sanoi, että noin se on. Just noin mä olen tehnyt. Siinä keskustelussa tajusin, että en ole firman mies. Mä en vaan sitä ole enkä sellaiseksi voi tulla. Jos voisin, olisin sitä jo.

Yritys kesti kahdeksan vuotta.

”Se on kuin tv-sarjojen kokaiinia, koukuttaa muttei anna mitään.”

– Ajattelin sen jälkeen, että nyt on niin, että haluan antaa sellaisia haastatteluja kuin mua huvittaa. Ja jos se on ristiriidassa mun pestin kanssa, niin silloin se pesti on väärä.

Johtajatasolla ei puhuta omalla, vaan organisaation suulla.

– Se ei käy mulle. Se ei luonnistu multa. Mulla panee kampoihin koko luonne sille.

Rahoittajat yrittävät puuttua teoksiin

Ei tullut Volasesta talon miestä, vaikka luovan johtajan taiteelliseen vapauteen sinänsä ei kukaan puuttunutkaan.

Uralla ylipäänsä kohdatut rajoitusyritykset ovat tulleet ulkopuolelta ja liittyneet useimmiten rahoitukseen.

– Kyllä esimerkiksi Munkkivuori oli täynnä sellaista flaidista, että se oli jopa aika tuskaista aikaa torjua tennismailalla niitä hyökkäyksiä ulkomaisen rahan puolelta.

Volasen mukaan painostus johtui siitä, että rahoittajat luulivat tilanneensa toisenlaisen sarjan kuin lopulta saivat.

– Sieltä tultiin linjoja pitkin, että mitä tämä on, tässä ei tapahdu mitään. Joka kerran kysyin, että oletteko te lukeneet käsikirjoituksen, tämä on tehty juuri sen mukaan. Mutta ei ne ilmeisesti olleet. Ne halusivat lasten etsivätoimiston, joka ratkoo rikoksia.

– Tuli kaikkea, että tähän kohtaan tarvitaan kuvaa, jossa rotta vipeltää seinän vierustaa. Mä olin että nyt on talvi, nytkö me mennään sinne jonkin kesyrotan kanssa. Se oli ihan älytöntä ja loppui vasta siihen, että ne saivat omat jaksonsa.

Ensimmäisen kauden tarinan ulkomaille tyrkylle lähteneestä versiosta leikattiin pois yhteensä kaksi ja puoli tuntia.

– Lopulta sitä ei ostanut kukaan, enkä ihmettele. Mutta sain työrauhan. Se oli pahin yritys vääntää kättä sarjan loppuvaiheessa niin, että siitä tulisi jonkin toisen mielen mukainen. Se on mulle täysi punainen vaate.

M/S Romanticissakin puututtiin Volasen mukaan pariin asiaan, mutta koska puuttumiset perusteltiin hyvin eivätkä muuttaneet mitään, hän suostui niihin.

– En mä mikään jästipää ole. Suostun muuttamaan asioita, kun ne esitetään niin, että voin sanoa ymmärtäväni.

Onko yleistä, että rahoituksen puolelta toivotaan esimerkiksi enemmän toimintaa, kuten Munkkivuoren tapauksessa?

– Joo. On. Lyhentäkää tätä, tämä polkee paikallaan, tämä henkilö ei tyydytä. Leffoissa sitä on vielä enemmän kuin sarjoissa, kun on isommat rahat kyseessä, tai oli ennen ainakin.

Skisma ei ole vierasta kotimaan tuotannoissakaan.

– Ihan kotimaan tuotannoissakin voivat tuottaja ja johtaja olla jälkityövaiheessa sodassa keskenään, kun ohjaaja yrittää leikata teosta sen näköiseksi kuin sen piti olla, ja tuottaja sanoo, että ei toimi, laahaa.

Sellaistakin on Volasen mukaan tapahtunut, että ohjaaja on suljettu tai lähtenyt ovet paukkuen loppuvaiheessa pois ja päätynyt pyytämään nimensä poistoa tekijöistä.

Eri genreistä tulee yhtä ja samaa

Volanen kertoo, että Munkkivuoren tapauksessa näkyy suoratoistojen vaikutus.

– Katselutottumuksien muutos on tuonut sellaisen taudin, että jos ekan viiden minuutin aikana ei tapahdu mitään uskomatonta käännettä, niin katsojat tsekkaa ulos. On dokkareita, draamoja ja ehkä komediaakin, johon on muodostunut Netflix-dramaturgia. Ne etenevät logiikalla mikä ennen oli vain yksi genre, sanotaan sitä vaikka jamesbondiksi.

Katsoja janoaa jatkuvaa kiihtymystä, ällistystä ja yllätyksiä.

– Rahapaja on hyvä esimerkki. Se on kuin tv-sarjojen kokaiinia, koukuttaa muttei anna mitään. Siitä ajattelee, että tässä ei ole yhtään mitään, ja kohta huomaa katsoneensa neljä kautta.

True crime on toinen hyvä esimerkki.

– Nostatetaan jotain pikkukäännettä tajunnanräjäyttävänä ja sanotaan, että ’sitten tapahtui jotain, mitä emme osanneet aavistaa’ ja pam, ruutu mustaksi. Ja sitten sitä on ihan että plääh, tuoko se sitten oli.

Tosielämässä ei aina tapahdu tarpeeksi – tai ainakaan tarpeeksi nopeasti – edes true crimen tarpeisiin.

– Munkkivuori perustui toisenlaiselle kerronnalle, mutta sitä oli turha selittää, kun ne luulivat saaneensa trillerin. Rahoittajan huoli on sinänsä ihan oikeutettu, mutta ei teosta voi lähteä muokkaamaan ja sotkemaan muuksi pelkän katsojakadon vaaran takia. Se yhdenmukaistaa jo eri genrejäkin.

Verkkaista, unenomaista ja piinaavaa Munkkivuorta, jossa kauniin pinnan alla lymyää jotain häiriintynyttä, ei ole suotta verrattu Twin Peaksiin. Luojan lykky, ettei David Lynch operoinut suoratoiston aikakaudella.

Munkkivuoressa miljöön rooli on niin korostunut, että se tuntuu miltei päähenkilöltä. Miten Volanen itse näkee paikan merkityksen sarjassa?

– Mun on vähän vaikea analysoida sitä, koska se on mulle niin läheinen paikka. Mutta mun lenkkireitti meni Ulvilantien ympäri vielä silloinkin, kun siellä ei asunut enää ketään, kenen takia sinne menisin. Tuskin se oli sattumaakaan.

Paikka oli mielessä ensimmäisen palasena sarjasta ennen mitään muuta.

– Kesäisin katsellessani niitä taloja ja sitä vehreyttä mietin, että on tämä kyllä outo paikka. Niin syrjässä ja muuttumaton. Edelleen ihan sama, näyttää vanhalta ja valheellisen paratiisimaiselta. Näyttää ihanalta, mutta siellä on jotain todella pimeää juuri sen takia. Ei missään näytä noin kukkealta ja raikkaalta Eedenin puutarhalta.

Myötähäpeä ei ole tietoinen tavoite

Volasen töitä yhdistää genrerajojen yli usein tietynlainen synkkyys ja piinaavuus. Etenkin M/S Romanticin yhteydessä on puhuttu myös ”cringestä”. Se tarkoittaa katsojassa heräävää tuskallista myötähäpeää, jota hän kokee vaikkapa hahmojen tekemistä huonoista valinnoista. Tietenkin tilanteita vielä pitkitetään.

Volasen ohjaama lyhytelokuva Rumble (2002), jossa vinoillaan teddyalakulttuurille, on tästä myös hyvä esimerkki. Siinä cringen lähde on hahmojen itseironian puute ja tilannetajuttomuus.

– Opin cringe-termin jostain M/S Romanticin katsojapalautteesta. Ei se ollut meille mikään johtotähti ainakaan sillä termillä, tarkoitus ei ollut tehdä myötähävettävää sarjaa. Ei me niitä storylinejakaan mietitty siltä kantilta, vaan tehtiin ihan sen pohjalta, mikä meitä huvitti, kiinnosti, viehätti ja liikutti.

Myötähäpeä on kiinnostava ilmiö, eräänlaista sijaiskärsimystä. Pintapuolisesti kyse on empatiasta, pohjimmiltaan ehkä paljastumisen pelosta: entä, jos olenkin itse yhtä tyhmä.

– Mä en tunne sitä. Multa puuttuu joku myötisruuvi. Mä en ikinä kiemurtele juonen edessä katsoessani sitä, että ei älä, tai ei saamari noin ei voi sanoa, vaan hymyilen aina vain leveämmin, kun sellaista tapahtuu ja ajattelen, että loistavaa. Loistavaa.

Jonkinlaiseksi suuntaviivaksi M/S Romanticille ja ehkä joillekin muillekin töilleen Volanen löytää sen sijaan sen, että tehdessä ei huolehdita siitä, onko tämä nyt varmasti tarpeeksi hauskaa.

– Ei mietitä, pitäisikö keksiä jotain hauskempaa. Ei tarvitse olla. Voi olla kamalaakin. Ei haittaa, jos on kamalaa, se oikeastaan sopii tähän.

Juonellisten teosten ymmärrettävyydestä Volanen sen sijaan kantaa huolta.

– Ainoa mitä tsekkaan on se, että pysyykö tässä kärryillä, tajuaako sen. Sen jälkeen se on ihan herran haltuun, kiinnostaako, naurattaako, koskettaako se ketään, katsooko sitä kolme vai 300 000 ihmistä. Kunhan ei jää kiinni siitä, että ei tästä tajua mitään.

Vaikeaselkoisuuttahan pidetään taiteen kentillä – ehkä suotta – joskus synonyymina teoksen syvällisyydelle.

– Paitsi komediassa. Olen sanonut ennenkin, että jos ihmiset ei naura komediassa ne miettii, että se on huono. Mutta jos ne ei tajua draamasarjaa, ne ajattelee, että mä olen nyt vähän tyhmä. Draaman puolella ihmiset tsekkaa, että menikö multa jotain ohi, voi minua tyhmyriä, mutta komedian puolella se on armotonta yläpuolelta katsomista. Ei toimi, ette osaa.

Nykyisin valistunut katsoja osaa tosin haukkua jo draamasarjaakin, Volanen huomauttaa.

– Mutta ennen oli jokainen komediatuomari. Draamasta ajateltiin lähtökohtaisesti, että en tajua mitään, tämän on oltava parempi kuin hyvä.

Kaikelle saa nauraa, muttei tarvitse

Onko nauru edes mikään mittari komedian onnistumiselle?

– Studio Julmahuvin ekalle jaksolle joku kertoi joskus nauraneensa kerran. Sanoin, että hyvä, se on kerran enemmän kuin siinä tarvitsee nauraa.

Entä onko mitään, mille ei saa nauraa?

– Ei. Mutta mitä arempi aihe, sitä enemmän sudenkuoppia nauraa sille väärin, väärästä kulmasta.

Volasen mukaan älykkäät stand up -koomikot ovat menneet tässä onnistuneesti pisimmälle.

– Todistaneet ihan joka aiheesta, aivan kauheistakin, että nekin saa nerokkaalla settauksella ja tarkalla sanavalinnalla rakennettua komediaksi, joka räjäyttää katsojat nauramaan ja samalla soimaamaan itseään siitä, että nauravat.

Kiellettyjä aiheita ei ole.

– Mun mielestä niitä ei saakaan olla. Kuka tahansa saa tehdä komediaa mistä tahansa aiheesta. Kaikenlaiset yleiset kiellot ovat tosi vaarallinen askel missään taiteellisessa tekemisessä. Sille tielle kun lähdetään, kielloille ei loppua tule, kun jokainen haluaa asettaa omansa.

Volanen tarkentaa, että totta kai kuka tahansa voi myös tehdä pilaa tavalla, joka ei ole ”millään mittapuulla oikein”.

– Mutta jos esimerkiksi komedian kohde itse nauraa makeiten, ollaan oikealla tiellä. Yleensä ne ovat nykyään aina jotkut muut, ketkä suuttuvat raivoisimmin. Mutta mitä kuumempi peruna, mitä hankalampi tai kyseenalaisempi naurun kohde, sitä täydellisemmän ja älykkäämmän ja sydämellisemmän oivalluksen se vaatii, että se kannattaa pukea komediaksi.

– Ja rohkeutta se vaatii myös, koska jarruttelu ja anteeksipyytely vesittää sen heti. Hankala tasapaino. Ei mahdoton.

Taide ei ole vain tärkeitä teemoja

MTV3:n suoratoistopalvelu Katsomossa pyörivä L/over, joka perustuu Nina Honkasen Pohjakosketus-romaaniin, on Finnpanelin mukaan noussut tämän hetken suosituimmaksi draamasarjaksi yhteensä 1,6 miljoonaa katsojallaan.

Etenkin moni nainen on kokenut lähisuhdeväkivaltaa käsittelevän sarjan tunnistettavana. Volanen näyttelee sarjassa kontrolloivaa ja manipuloivaa aviomiestä, jota voisi luonnehtia myös narsistiksi. Se, että niin moni on pitänyt hahmoa tunnistettavana, on yllättänyt hänet.

– Kun menen katsomaan jotain Vauva-foorumin keskustelua, se riistäytyy hyvin nopeasti käsistä sinänsä ihan positiivisella tavalla, että ihmiset kertovat omia kokemuksiaan. Mutta eivät ne puhu siitä sarjasta. Ajattelin, että tämä on joku erityistapaus mitä me esitetään, mutta se olikin yleinen kokemus.

Volanen ajattelee kuitenkin, ettei taidetta tule arvioida teeman tärkeyden perusteella.

– Se mistä mä en tykkää taiteen puolella – en tiedä koskeeko se tätä niinkään, itse sitä on vaikea arvioida – mutta monet teatteriesitykset saavat anteeksi hirveästi vikoja, jos vain ovat oikealla asialla. Esitystä ei vaan voi haukkua, vaikka se olisi ihan paska. Kritiikitkin on sokeroitu niin, että sivulauseeseen on ujutettu, että vähän uuvahti siinä puolessa välissä, kun oikeasti tarkoitetaan, että en jaksanut yhtään katsoa. Siitä mä en tykkää. Mun mielestä teema ei saisi pelastaa mitään.

Ilmiö ei ole vieras kirjallisuuden, musiikin tai kuvataiteenkaan puolella.

– Se, että joku herättää keskustelua on toinen juttu kuin se, että joku on kahden tähden näytelmä. Se pitää pystyä sanomaan ilman, että teloitetaan Senaatintorilla.

Turistina toisenlaisessa ajattelussa

L/overin teemaa ei olisi kuitenkaan mahdollista löytää ilman tunnistettavuutta, tarkkuutta. Volasen hahmoa on kiitelty pelottavan uskottavaksi.

– Se on myös hyvin ohjattu. Aleksi (Salmenperä) on siitä hyvä, että se antaa tehdä silloin kun sille sopii, mutta ei anna tehdä, jos tekee väärin. Se ojensi mua kuvauksissa monta kertaa, että teepä ihan toista kautta, ja sitten mä tein. En alkanut niskoittelemaan ollenkaan.

Volasen mukaan näyttelijä nappaa helposti ensimmäisen käsikirjoituksesta mieleen nousevan vaihtoehdon.

– Teksti voi vaikuttaa siltä, että tässä pitää huutaa naama punaisena, mutta Aleksi sanoi monta kertaa, että koitapa sanoa ihan rauhallisesti. Sitten tajusin itsekin, että näinhän tämä pitää tehdä.

Volasen hahmo on manipulatiivinen ja enimmäkseen esittää tunteita. Eikö ole vaikeaa näytellä tällaista hahmoa, näytellä näyttelemistä?

– Tuo kaikki keskusteltiin läpi, ennen kuin alettiin tekemään. Ja sitten kun alettiin, annoin hirveästi anteeksi vajavaisuuksia, joihin en olisi täysin suoraa henkilöä näytellessä ollut tyytyväinen. Tähän ajattelin, että se itse asiassa sopii. Mutta enimmäkseen yritin vain unohtaa sen.

Volanen sanoo ajattelevansa kuitenkin, että hahmo uskoo itse kaiken, mitä sanoo.

– En käynyt missään ’anonyymit narsistit’ -ryhmässä imemässä vaikutteita, mutta tutkin gaslightingia ja tajusin saman tien, ketä mulla tulee mieleen tosielämässä siitä. Musta he ovat vaikuttaneet siltä, että eivät ole itse ajatelleet vedättävänsä, vaikka olisivat tehneet niin.

Gaslighting, joka kääntyy suomeksi suurin piirtein sumuttamiseksi, tarkoittaa toisen ihmisen todellisuudentajun tarkoituksellista horjuttamista.

Miltä tuntuu näytellä pahista? Millaista on mennä sellaisen ihmisen nahkoihin?

– Kivaa. Näyttämöllä olen päässyt tekemään samanhenkisiä hahmoja, mutta kameran edessä harvemmin. Juuri tällaista en ole teatterissa näytellyt, mutta henkilöitä, joissa tapahtuu jokin kehitys pahempaan ja hurjempaan suuntaan.

Volanen on Q-teatterin kantavia voimia ja näytellyt myös muun muassa KOM-teatterissa.

– Oli kiva päästä tekemään kameran edessä se sama. Se on kivaa eikä ollenkaan hirveää. Muistikuvissani meillä oli kuvauksissa Kristan (Kosonen) kanssa tosi hauskaa.

Volanen sanoo saaneensa aina suurta nautintoa sellaisten henkilöiden näyttelemisestä, joiden sisäinen logiikka poikkeaa hänen omastaan.

– Sellaisten, joiden logiikka on mahdollisesti vinksahtanut ja väärä suhteessa omaan moraaliseen kompassiini. Siinä on jotain tosi hienoa, kun saa siitä kiinni, on ikään kuin turistina toisenlaisessa ajattelussa. Siksi se on kivaa. Kuten yleensäkin on kivaa esittää kaikenlaista, mitä ei itse ole.