”Me ollaan tässä kusessa siksi, että kaikki pehmeäkätiset paskiaiset ymmärtää realiteetteja, mutta ei sitä, mikä on oikein ja mikä väärin.”
Pikkurikollisia, alkoholisteja, köyhiä ja muita yhteiskunnan varjoisaa puolta kansoittavia. Toisella puolen isokenkäisiä talousrikollisia, korruptoituneita poliitikkoja, virkamiehiä ja poliiseja – paitsi ne pari pakollista hyvää poliisia. Raidin maailma ei ole mustavalkoinen, mutta kerronta on vahvasti vähäväkisten puolella. Järjestelmä on umpimätä, ei korjattavissa, ja päähenkilöt elävät sen reunamilla.
Raid on yksi kaikkien aikojen suosituimmista suomalaisista televisiosarjoista. TV1 esitti 12-osaisen rikossarjan ensimmäisen kerran vuonna 2000. Se perustuu kolmeen rikostoimittaja ja -kirjailija Harri Nykäsen (1953–2023) kirjoittamaan Raid-kirjaan, jotka julkaistiin 1990-luvulla. Kirjojen pohjalta julkaistiin sittemmin myös elokuva (2003). Sarjan toinen käsikirjoittaja oli sen ohjaaja Tapio Piirainen.
Enää draamasarjan sankaritar ei voisi olla nakkikioskin myyjä.
Raid saattoi olla viimeinen yhtenäiskulttuurinen ilmiö, laajalti jaettu kansallinen kertomus – aikansa Täällä pohjantähden alla. Siinä, missä Väinö Linnan trilogia rakensi sisällissodan jälkeistä eheyttävää kertomusta ensisijaisesti agraarista näkökulmasta, urbaani Raid kuvasi tämän vaivalla rakennetun yhtenäisyyden murtumista. Milleniumvuonna kansa viihtyi kuitenkin vielä samaan aikaan saman sarjan ääressä.
Oy Suomi Ab
Juonen ytimessä on talousrikossotku, jossa suurimpia pahiksia ovat valtion toimintojen yksityistämistä ajaneet poliitikot ja bisnesmiehet, joihin harrastuksiin kuuluvat eksoottiset metsästysmatkat ja puolisoiden pahoinpitely. Heidän utopiaansa ja muiden dystopiaa sarjassa edustaa ”Espoon erikoistalousalue”, lasiseinien täyttämä luokkayhteiskunnan symboli, jossa ainoa laki on raha ja henki halpa. Julkilausutusti ollaan tietenkin koko kansan asialla.
”Ei kai tässä kukaan omaa etuaan aja”, sanotaan lehdistötilaisuuksissa.
Sarja alkaa siitä, kun talousrikoksia tutkiva komisario Nieminen ammutaan suorassa lähetyksessä. Sekä poliisi- että valtiojohto pyrkivät vähättelemään murhaa, mutta lopulta kato käy ministeritasolla asti – ikonisesti valtioneuvoston linnan portaikossa.
Tällainen kuvaus näytti vielä vuonna 2000 kärjistetyltä eikä ketään ole tähänkään päivään mennessä murhattu suorassa lähetyksessä eikä valtioneuvoston linnassakaan sitten Bobrikovin ainakaan poliittisin perustein. Silti näin 26 vuotta myöhemmin on helppo todeta, että monet yhteiskunnalliset kehityskulut etenivät hätkähdyttävän tarkasti juuri niin kuin sarjassa esitettiin.
Noinhan se meni. Ei tosin Espoon, vaan koko valtakunnan osalta: valtion toiminnot yhtiöitettiin ja yksityistettiin eikä nimistä totisesti enää arvannut toimialaa, suurtyöttömyys jäi pysyväksi ongelmaksi, liike-elämän intressit ohittivat kaikki muut. Köyhät köyhtyivät, rikkaat rikastuivat, keskiluokka oheni. Yhtäläisestä ihmisarvosta tuli huono vitsi. Viimeistään Aarnion tapaus mursi suomalaisten sokean luottamuksen poliisiin ja viranomaisiin yleensä.
Kun rajoittamaton rikastuminen keinoista ja seurauksista välittämättä hyväksyttiin yhteiskuntaelämän ainoaksi ja ylimmäksi ohjenuoraksi, ujuttautui merkantilistinen estetiikka myös taiteeseen salakuljettaen sinne samalla arvonsa. Enää draamasarjan sankaritar ei voisi olla nakkikioskin myyjä. Jos päähenkilö onkin työväenluokkainen, on häneltä riisuttu toimijuus ja tilalle ripustettu uhrin nuhjuinen viitta. Sisukkuus on vaihdettu säälittävyyteen.
Vahva nainen
Mari Rantasilan esittämä, kovan elämän radikalisoima Tarja ei suostu olemaan pelkkä uhri. Hän on myös sarjan ainoa nainen, joka on aidosti omalakinen toimija eikä vain aisapari tai statisti. Päähahmon naisystävänäkään hän ei ole tälle alisteinen.
Näyttelijänsuoritukset ovat sinänsä kultaa, mutta naishahmojen liikkumavara pieni. Konstaapeli Sanna Susisaari (Kirsti Väänänen) on suorastaan tuskallisen kunnollinen ja lohduton siinä, missä konstaapeli Hannu ”Hopo” Huuskolle (Pekka Huotari) sallitaan enemmän liikkumavaraa. Niin rosvojen kuin poliisienkin rouvat – yksi heistä molempia – enimmäkseen odottelevat miehiään kotona.
Tarja, snägärin femme fatale, pyrkii yhdessä tragikoomisena kuvatun työttömien järjestön kanssa paljastamaan hyvävelikerhojen vehkeilyjä. Supo yrittää painostaa häntä, että eliitin korruptiovyyhti pysyisi piilossa. Psykologinen kuvaus on herkullisen tarkkaa: Tarjalta kysytään kuulustelussa alentavasti muun muassa, miksi hän on niin ”vihamielinen”. Manipulatiivinen vastakysymys on tuttu kaikille, ketkä ovat koskaan kyselleet minkäänlaisen oikeudenmukaisuuden perään.
Samaan aikaan hömppäkonsultti Arja Wessmark (Mira Kivilä) tekee poliisissa ”ydinosaamisselvitystä” ja ”tunnerekisterikartoituksia” eli lähinnä häiritsee oikeiden töiden tekemistä. Hänen suoltamansa jargon painopistealueineen ja territorioineen pyrkii peittämään sen, että tarkoitus on saada poliisi suojelemaan pelkästään yksityisomaisuutta ja talouselämää – ei yksilön henkeä, terveyttä tai perusoikeuksia.
Vallitseva tila
Raidin ja Tarjan suhde on sarjan emotionaalinen ydin. Siinä, missä Raid jakaa oikeutta väkivalloin, Tarja jaksaa vielä haaveilla vääryyksien oikaisemisesta yhteiskunnallisella tasolla: ”Eikö sua vaivaa että ne paskat jotka pudotti Suomen tippu itse silkkilakanoille”, tämä tivaa. Kerran Raid sanoo kyllä lähtevänsä heittämään ”hiekkaa kapitalistin rattaisiin”, mutta ironisesti – motiivi on toinen.
Raid on western-kliseiden mukainen yksinäinen susi ja ”herrasmiesrosvo”, joka noudattaa omaa moraaliskoodistoaan ja suojelee heikompiaan. Mikään vallankumoustaistelija hän ei silti ole, pikemminkin kyyninen individualisti, vaikka tekeekin yksittäisiä robinhoodmaisia tekoja sarjan aikana.
Palkkamurhaajaksi hän on siitä erikoinen, että ei ole ostettavissa eikä ota palkkaa työstään, jos kohde on moraalisesti tai tunteellisesti riittävän motivoitu, kuten sarjassa on. Raid palaa kostamaan entisen heilansa, alamaailman legenda Ugi Kukkamaan (Esko Salminen) tyttären Merjan, itsemurhan, jossa on jotain hämärää. Aukeaa vyyhti, jossa poliisi, valtio ja elinkeinoelämä ovat kaikki tasaisen korruptoituneita ja säätäneet lait mieleisekseen. Kuten Oiva Lohtanderin esittämä lakoninen komisario Jansson joutuu lopulta toteamaan:
”Ei mitään salaliittoa. Ei rikosta. Ei kähmintöjä. Vallitseva yhteiskunnallinen tila.”
Ei mies, myytti
Komisario Jansson on hahmona yhdistelmä sankarille epätyypillisiä ominaisuuksia ja henkistä kanttia, joka kuitenkin nostaa hänet heikkouksiensa yläpuolelle. Jansson on poliisiksi ajautunut entinen vasemmistoradikaali, joka kärsii erektiovaikeuksista – hänen Eeva-vaimonsa (Miitta Sorvali) vähintään yhtä paljon. Työväenlauluja W108:ssaan autotallissa kuunteleva entinen Vanhan valtaaja on alistunut aatteensa häviöön, mutta ei ole hävittänyt humaaniuttaan eikä huumorintajuaan.
Samaan aikaan hömppäkonsultti häiritsee oikeiden töiden tekemistä.
Raid taas on totaalisen epäuskottava hahmo. Palkkamurhaaja, joka on lähimmäisenrakkautta ja lojaaliutta osoittava askeettinen filosofi, ei opportunistinen sosiopaatti. Myöhemmässä elokuvassa hahmon maailmankuvaa avaa muun muassa tämä Raidin ja Janssonin käymä dialogi:
”Jotkut uskoo ihmeisiin, toiset vahvaan valuuttaan. Mua ei puhuttele kumpikaan.”
”Mikä puhuttelee?”
”Muuttolinnut. Se, miten ne löytää aina perille.”
Se on vastalause valmiille ideologioille, sokealle optimismille sekä rahan ja materian orjuudelle – sisäisen kompassin ja täydellisen vapauden korottamista yli kaiken muun. Myös melko moraalista ja eksistentiaalista pohdintaa palkkamurhaajalta.
Epäuskottavuus ei kuitenkaan häiritse, sillä enemmän kuin rikollishahmo Raid on symboli, joka vastaa katsojan tarpeeseen uskoa, että on jokin viimeinen oikeudenmukaisuus, josta jokin lahjomaton taho pitää huolen – oli se sitten jumala, karma tai palkkamurhaaja. Hän on yliluonnollisen tyyni turvakallio kaiken muun järkkyessä, ja edustaa sellaisena lähipiirilleen myös perimmäistä turvaa.
Raid on puhdas myytti ja legenda siinä, missä muut sarjan hahmot ovat heikkouksineen inhimillisiä ja moniulotteisia. Hän on lihaksi tullut jumala, joka elelee helsinkiläisessä alamaailmassa. Tämä jännite on osa sarjan vetovoimaa. Jos sarjasta jotain voisi toistaa vuonna 2026, niin tällaisen supersankarihahmon ilman muuta yhteiskunnallisuutta.
Tosin huomattavasti sliipatumpana. Raidissa itsessään radikaaleinta on oikeastaan kampaamaton kuontalo ja se, että hän tilaa nakkikioskilla aina ”kettutyttöspecialin”. Huomionarvoista on, ettei hän ole sarjan ainoa lihaa välttelevä hahmo: myös komisario Jansson on kasvissyöjä, mikä tosin saattaa olla enemmän terveydellinen kuin eettinen valinta.
Alamaailman legendat
Monilla sarjan hahmoilla on esikuva tosielämässä. Yksi heistä on Rööperin rikollislegenda Ugi Kukkamaa (1938–2001) nimeään myöten. Harri Nykänen on kertonut haastatteluissa Kukkamaan vaatineen häneltä korvauksia nimensä käytöstä.
Esko Salminen Kukkamaana on esikuvaansa todennäköisesti huomattavasti lempeämpi, ja antaa kasvot myös suomalaisen miehen surulle, kun tältä kysytään kuolleesta tyttärestä:
”Onko siitä niin helppo puhua. Saatana. Kun sitä ei voi edes ajatella.”
Janssonin vasikassa Suvelassa (Heikki Määttänen 1949) tragedia taas kärjistyy koomisuuteen asti kun tältä kysytään, miten menee:
”Itsemurha-ajatuksia. Ryyppäämistä. Eilen eukko yritti lyödä leipäveitsellä, poika haudataan viikonloppuna. Muuten pyyhkii hyvin.”
Sarja on täynnä timanttisia onelinereita, jotka ovat jääneet elämään kansan suuhun ja kulttuurilainoiksi. Moni tässä jutussa olevista on päätynyt esimerkiksi Petoksen Synkkä Sörkka -albumin (2010) skiteiksi, kuten edellinen ja tämäkin apulaispoliisimestari Ritva Hakalan (Tuula Nyman 1943–2014) närkästynyt kommentti:
”Miten jollain voi olla noin kyyninen käsitys yhteiskunnasta.”
Melko moraalista ja eksistentiaalista pohdintaa palkkamurhaajalta.
Yhden legendaarisimmista repliikeistä lausuu Juha Mujeen (1950–2020) näyttelemä pornokauppias Sundman, jonka ilmeinen esikuva on pornokauppias ja entinen salakuljettaja Tom Sjöberg, piestynä ja verisenä auton takakontissa:
”Kato nyt saatana tätä pukuakin. Armaani [sic]. Makso vitusti tonnia.”
Tapio Liinojan näyttelemän Raidin arkkivihollisen Hammarin nimi taas on suoraan Reijo ”Repa” Hammarilta, jota kutsuttiin 1980-luvulla Suomen vaarallisimmaksi rikolliseksi eikä aivan suotta.
Harri Nykänen on kertonut useissa haastatteluissa myös Oiva Lohtanderin esittämällä komisario Janssonilla sekä Risto Salmen (1941–2016) näyttelemällä Perse-Arskalla olleen vastineensa todellisuudessa.
Kaatopaikan taidemaalarin, Tarjan isän Keisarin (Helge Herala, 1922–2010), esikuva lienee kuvataiteilija, sekatyömies ja kaukopartiomies Olavi Martikainen (1920–1979), joka eli ja maalasi elämänsä loppuvuodet Mankkaan kaatopaikalla itse kyhäämässään hökkelissä ja lopulta myös kuoli sinne.
Mankkaalla asui enimmillään satoja alkoholisoituneita miehiä ja muutamia naisiakin, monet sodan kokeneita. Monet maan puolustajista päätyivät sen kaatopaikoille. Suuri osa heistä oli lähtöisin pohjoisen köyhistä oloista, etelään töiden perässä muuttaneita. Raid nyökkää tälle mikrohistorialle.
Herroja ja narreja
Jos sarjaa jostain on moittiminen, niin omituisesta ja kömpelöstä huumeidenkäyttäjien kuvauksesta. Kaikki jostain muusta kuin alkoholista päihtyneet hahmot ovat kuin entisaikojen kouluvalistusmateriaalista, jossa kuoritaan ihoa vihannesveitsellä, kun on erehdytty luulemaan itseä appelsiiniksi. Tämä psykologinen epäuskottavuus on hämmentävää muuten tarkkanäköisessä sarjassa.
Myös Ari-Kyösti Sepon näyttelemä kajahtanut futisfani, Kallion katuja mittaava Maradona, on tuskallisen ohut hahmo. Hänelle on selvästikin yritetty kirjoittaa jonkinlaista piiloviisaan narrin arkkityyppiä, mutta jokin siinä on jäänyt puolitiehen.
Markku Maalismaan näyttelemä rekkakuski, pelokas ja säheltävä pikkurikollinen Ratsumies, on astetta onnistuneempi karnevalistinen karikatyyri. Hän on akuankkamainen hahmo isojen poikien maailmassa; pelinappula, jolle käy huonosti. Enteellisesti Ratsumies kertoo sarjan alkupuolella Raidille ilmoittaneensa poliisille havainnoistaan:
”Mä oon kato perusrehellinen jätkä.”
”Poliisi löytää perusrehellisenkin ennen pitkää”, Raid vastaa.
Jää vain nauru
Yksi korruptiovyyhdin keskeisiä todisteita on videokasetti, jota sarjassa kilvan jahdataan. Sen ympärille kiertyy myös yksi sarjan lakonisuudessaan hienoimmista dialogeista. Kasetti on viimein Raidin hallussa. Tässä on uutisia kansalle, Raid sanoo Janssonille.
”Mitä luulet, ilahtuuko kansa?”
”Jos sillä on huumorintajua.”
”Onko sillä?”
”On sillä, vaikka paljon muuta puuttuukin.”
Sarjan katse puutteenalaiseen kansaan on inhimillinen, muttei glorifioiva. Työttömien yhdistyksen, jonka toimisto on yksi keskeisiä tapahtumapaikkoja, toiminta kuvataan nuhruiseksi puuhasteluksi, jonka varjoissa kuitenkin sekä tiedetään että tapahtuu. Ratkaisun avaimet annetaan niille, jotka eivät suostu ylenkatsomaan ”luusereita”.
Työttömien yhdistyksen Seppo (Taisto Reimaluoto) on 1990-luvun laman jalkoihin jääneen työläisen henkilöitymä, pettynyt ja herravihainen mies, joka vielä herrojakin enemmän vihaa kaunisteltua puhetta; Moderni Laurilan Anttoo.
Sepolle ”koko touhu on perseestä” ja ”me ollaan radikaali järjestö perkele”. Hän on koomisuuteen asti vihainen, mutta viha kumpuaa oikeudenmukaisuuden janosta:
”Perkele oikeuslaitos suojelee näitä miljardirosvoja.”
Mennyt maailma
Vuonna 2000 Yleisradiolla oli vielä mandaatti tuottaa laadukasta yhteiskunnallista draamaa. Neljännesvuosisata myöhemmin Suomi on sekä niin oikeistolaistunut että niin jakautunut, että jos Raid esitettäisiin nyt, se olisi skandaali, jos sitä olisi edes tehty.
Rahoittajille se olisi liian verkkainen ja yhteiskuntakriittinen, tiedostavalle yleisölle liian karkea ja kaikin puolin ongelmallinen, Ylessä pelättäisiin poliittisia reaktioita. Skandaali se olisi tietenkin siksi, että sen yhteiskuntakritiikki on osoittautunut liian paikkansapitäväksi.
On oikeastaan pieni ihme, ettei Areenassakin katsottavana ollut sarja ole jo aiheuttanut jonkinlaista jälkikäteiskohua tänä pöyristymisen, närkästymisen ja taiteellisen(kin) lukutaidottomuuden kulta-aikana.
Voi tietysti olla, että se on juuri lukutaidottomuus, joka syö sarjan subversiivistä voimaa. Voimaa, jota nykyisellä siloitellulla nordic noirilla ja halvalla sketsiviihteellä ei ole alkujaankaan.
Raidin kaltainen sarja vaatisi myös Harri Nykäsen kaltaisen käsikirjoittajan. Nykänen käsitteli urallaan poliisin korruptiota ja hyväveliverkostoja saaden muun muassa Matti Ahteen erotetuksi Veikkauksen johtajan pallilta ahdisteluskandaalin seurauksena.
Hän uskalsi tarpeen tullen kritisoida kärkkäästi myös poliisia eikä pelännyt astumista liian suurille kengille. Nykyään sellainen nähtäisiin silkkana kateutena. Mutta kuten Raidin hahmo tiivistää:
”Kaikki ongelmat johtuu siitä, että keskuudessamme on ihmisiä, jotka haluavat asua meren rannalla.”
Virkkeessä on myös vissi geopoliittinen viisaus. Ugin viimeisiin sanoihin tiivistyy vieläkin karsitumpi yhteiskunta-analyysi:
”Jos ei paskoja jätkiä olis, niin ei tapahtuis mitään paskaa.”
uutiskirje 