Tulevaisuuden ruokahaasteet olivat Jussi Tammisolan kirjoituksen teemana (KU 11.3.). Hän ei kirjoituksessaan tunnu ottavan huomioon, että teollinen maatalous, mistä geenimuuntelu lienee ääriesimerkki, on täysin riippuvainen öljystä. Kaikki tietävät, millä traktori kulkee, mutta harvempi tiedostaa, että myös keinolannoitteet ja torjunta-aineet on fossiilipolttoaineista valmistettu. Viimeistään tulevina vuosikymmeninä halvan öljyn ehtyminen tulee vääjäämättä nostamaan tavanomaisen ruoantuotannon kuluja voimakkaasti sekä vaikuttamaan siihen, mitä ja miten ruokaa tuotetaan.
Öljypiikki ei ole ainoa maatalouden murheenkryyni. Teknis-kemiallisen viljelyn jäljiltä peltomaat ovat perin huonossa kunnossa.
Humuspitoinen maaperä on aina satoisuuden lähtökohta, jos asiaa tarkastellaan paria vuotta pidemmälle. Tiivistyminen ja eroosio ovat ongelmia myös Suomessa, samoin pölyttäjien myrkyttyminen. Tavoitteena on eliminoida ötökät systeemistä eikä pitää ekosysteemiä tasapainossa, kuten agroekologisessa viljelyssä. Kilpailu tuholaisia vastaan ilman niiden luonnollisia vihollisia on haastavaa.
Tammisola ei maininnut, että kaksi kolmasosaa maapallon nykyisistä pelloista käytetään eläimille syötettävien rehukasvien viljelyyn tai eläinten laidunalueeksi. On selvää, että merkittävä osa maapallon väestöstä jää nälkäiseksi, jos lihankulutusta ei saada alas. Reiluuden nimissä suomalaistenkin pitäisi torjua Etelä-Amerikasta tuotavan rehusoijan käyttö, raivataanhan kasvavan soijankysynnän vuoksi alati savanni- ja sademetsäalueita.
Tammisolan mainitsemat esimerkit luomun kehnoudesta lienivät ääriesimerkkejä. Länsimaissa luomun satoisuudet ovat monesti samat tai hieman alemmat, riippuen maaperän kunnosta, kasvilajista ja viljelijän taitavuudesta. Niin sanotuissa kehitysmaissa sadot ovat vertailututkimusten mukaan keskimäärin 80 prosenttia paremmat. Etenkin kuivuusvuosina luomupelto tuottaa paremmin. Siten viljelyyn tarvittava pinta-ala ei välttämättä nouse, vaikka tiukasti ymmärrettyyn luomuun siirryttäisiin kaikkialla.
Muiden eliöiden näkökulmasta luomupelto voi olla osa ekosysteemiä, toisin kuin torjunta-ainein suihkutettu monokulttuuripelto. Mikäli esimerkiksi riisipeltoa ei ole myrkytetty, tuottaa se viljelijällekin enemmän ruokaa: sieltä voidaan riisin lisäksi kerätä ravinnoksi vihreitä kasveja, sekä kasvattaa samalla ankkoja ja kaloja. Tällainen yhteistuotanto on ollut Aasiassa aiemmin yleistä, ennen kuin seudulla alettiin maataloustukiaisten ja taitavan markkinoinnin vuoksi käyttää korkeasti jalostettuja ”vihreän vallankumouksen” siemeniä.
Tammisola kannatti siirtymistä geenimuunneltujen organismien käyttöön. Gm-pelloilla käytetään lupauksista huolimatta enemmän kemikaaleja kuin muualla. Viruksenomaisten siirtogeenien terveysriskit eivät ole ihan pienet, koska sama DNA toimii universaalisti kaikissa eliöissä.
Riski ei liene ottamisensa väärti myöskään siksi, että perinteinenkin jalostus pystyy tuottamaan gm-tekniikan keinoin haviteltuja erikoisominaisuuksia. Esimerkiksi proteiinirikkaampia ja enemmän A-vitamiinin esiastetta sisältäviä vehnälajikkeita sekä A-vitamiinipitoisempia riisejä pystytään kehittämään myös ilman siirtogeenejä.
Samoin on saatu kehitettyä muun muassa viruksen kestävä bataatti ja kassava sekä suolaisuutta sietävä vehnä. Näiden lajikkeiden jalostuksen apuna on käytetty merkkigeenitekniikkaa: olemassa olevien lajikkeiden genomin eli perimän analysointia. Tämä jalostus on ollut sekä nopeampaa että halvempaa kuin gm-tekniikalla.
uutiskirje 
