NORWEGIAN WOOD (Nouwei no mori, Japani 2010). Ohjaus ja käsikirjoitus: Tran Anh Hung. Perustuu Haruki Murakamin romaaniin. Kuvaus: Ping Bin Lee. Musiikki: Jonny Greenwood. Pääosissa: Rinko Kikuchi, Kenichi Matsyama, Kiko Mitsuhara.(Ensi-ilta on 8/7, sitä ennen esitykset KesäKino Engelissä 1–7/7)
The Beatlesin kappaleesta nimensä saaneen japanilaisfilmin pohjana oleva romaani oli kotimaassaan suuri myyntimenestys.
Kirjailija Haruki Murakamilla riittää paljon faneja, joiden taholta Norwegian Woodia on sanottu ”mahdottomaksi” filmata. Suomennoksen valmistuttua halukkaat pääsevät vastaavaan vertailuun myös meillä.
Elokuvan nuorille rakkaus on sananmukaisesti elämän ja kuoleman kysymys.
Murakami kertoo kirjassa nuoruudestaan 1960-luvun jälkipuoliskolla. Tuolloin yliopistojen arkea kautta läntisen maailman olivat vasemmistolainen liikehdintä ja niin sanottu seksuaalinen vallankumous.
Filmatisoinnissa poliittinen puoli jää taustalle. Vietnamilaisohjaaja Tran Anh Hung (Vihreän papaijan tuoksu, Riksakuski, Päivien kimallus) on rajannut käsikirjoituksen selkeästi nuoren rakkauden ja seksuaalisuuden kuvaukseksi.
Rajaus on toimiva, ja emotionaalisesti väkevä: elokuvan nuorille rakkaus on sananmukaisesti elämän ja kuoleman kysymys. Käsite ”hullu rakkaus” konkretisoituu jokaista kirjainta myöten.
Päähenkilö saa kämppäkaveriltaan neuvon: älä tuhlaa aikaasi kirjoihin, jotka eivät ole saaneet ajan kastetta. Näkemys kuvastaa hyvin itämaista asennetta aikaan ja sen vierimiseen.
Kämppäkaveri on armoitettu naisten mies, neuvon saaja suhtautuu tyttöihin toisenlaisella vakavuudella.
Kaksikon lisäksi keskeisissä rooleissa on neljä nuorta naista. Sekstetin kesken nähdään äärettömän hienovaraisesti toteutettu ihmissuhdekaruselli, jonka nuorten näyttelijöiden työskentelyä on ilo seurata.
Norwegian Wood kuvaa seksuaalista hapuilua ja toisaalta näyttää sen voiman kauniina ja intohimoisena, koko olemuksen lävistävänä kokemuksena.
Kirjoittaja-ohjaaja on saanut luotua toimivan jännitteen romanttisen herkkyyden ja fyysisyyden välille, mikä lujittaa tarinan ajatonta luonnetta.
Elokuvan ydin on lopulta aika jännä: jossain mielessä tulos on kuin risteytys kohufilmiä Aistien valtakunta (1976) ja Goethen kirjeromaaniklassikkoa Nuoren Wertherin kärsimykset (1774) – sitä paitsi ”Werther” on nyt nainen.
Ylipäänsä leffaa sävyttää kiehtova kulttuurinen itä–länsi-jännite.
Viime kädessä elokuvan voitoksi koituu panostus visuaalisuuteen.
Norwegian Woodissa on monipuolisesti liikkuvan kameran voimaa, keskitystä ihmiskasvoihin, upeisiin luonnonmaisemiin ja luonnon ääniin. Repliikkejä on vähän, mutta ne lausutaan sitäkin mietitymmin.
Kuvaaja Pin Bin Leen aiempia töitä on kulttifilmi In the Mood for Love (2000), joten sana ”tunnelmallinen” on paikallaan.
Tunnelmoinnissaan ja kuvien virtana Norwegian Woodista kypsyy elokuva, joka on kuin elävä maalaus.
lehti 