Saksan taloudella menee niin hyvin, että siitä on tehty verrokki muille EU-maille.
Miksi Saksa menestyy? kysyvät Antti Kauhanen ja Seppo Saukkonen (ETLA, 7.4.2011). Kirjoittajien vastaus näyttäisi olevan työmarkkinajoustot, Gerhard Schröderin hallituksen Hartz-reformeihin jaksolla 2003–2005 sisällytetyllä tavalla.
”Huolimatta siitä, että osa uudistuksista ei ollut hyvin suunniteltuja, niillä oli kokonaisuudessaan kuitenkin melkein välittömiä positiivisia vaikutuksia työmarkkinoilla. Vientimarkkinoiden suotuisan kehityksen myötä Saksan talous koki nousukauden” (s. 71). Viennin vedossa myös työvoimapolitiikka alkoi purra. Sekä työttömyys yleensä että rakennetyöttömyys, pitkäaikaistyöttömyys, alkoivat supistua.
On ennen aikaista markkinoida Saksan mallia myös kestävän kehityksen talousmallina.
Tähän meilläkin tähdätään. Eikö olisi aika ”hartzata” myös Suomessa?
Ennen vastaamista suosittelen keskustelua siitä, mitä mitalin toiselta puolelta löytyy. Miten ja millä hinnalla Saksan talous on saatu kasvuun? Onko kasvu todellakin vakaata ja joustovetoista? Miten kasvun hedelmät on jaettu?
1990-luvulla Saksan talous polki paikallaan, Saksojen yhdistämiskustannusten vuoksi, sillä seurauksella, että The Economist nimesi Saksan Euroopan sairaaksi mieheksi. Se oli liikaa muita parempaan talouskasvuun tottuneille maan poliitikoille. Taloustieteilijöiden sormi osoitti institutionaalisiin syihin, kuten ”passivoivaan” palkka- ja työvoimapolitiikkaan. Syntyi politiikasta tuttu kurssinmuuttamispaine.
Sen paineen alla käytiin 2001 parlamenttivaalit, joissa valtaan nousivat demarit ja vihreät. Vaalilupaustensa mukaisesti he ”aktivoivat” Saksan mallin siten, että noin viidessä vuodessa käsitys avoimista ja yhtenäisistä työmarkkinoista oli korvattu kaksilla, osa- ja kokoaikatyöhön perustuvilla työmarkkinoilla. Tämän ”teutonisen täyskäännöksen” sisältö määriteltiin kolmikantaisesti Hartz-reformeissa.
Uudessa ”punavihreässä” työmarkkinamallissa alle kymmenen ihmisen firmat vapautettiin saksalaisesta irtisanomismenettelystä, työttömyyskorvauksen tasoa laskettiin, sen kestoa lyhennettiin ja työn vastaanottovelvollisuutta kiristettiin. Työttömyyskorvauksen ehdoksi tuli työkyky. Työnhakija pitää pystyä työskentelemään ainakin 15 tuntia viikossa. Sosiaaliavustuksen ehdoksi tuli, että avustuksen saajat pystyvät työskentelemään ainakin kolme tuntia päivässä. Työvoiman vuokraus ”vapautettiin” ja niin edelleen.
Tällaisessa työmarkkinamallissa työllisyys kasvaa, sillä taloustilastoissa työllisiksi lasketaan kaikki, jotka tutkimusviikolla tekevät ainakin yhden tunnin töitä. Niin kävi Saksassakin. Syntyivät palkkatuetut mini- ja midityöpaikat. Palkkatuetussa minityöpaikassa ansiot ovat alle 400 euroa kuukaudessa. Palkkatuki muodostuu siitä, että näistä tuloista ei tarvitse maksaa sosiaaliturvamaksuja. Midityöpaikassa ansiot ovat 400–800 euroa kuukaudessa.
”Saksalainen työpaikkaihme” on siis suurelta osin tapahtunut matalapalkkatyön ja tuloerojen kustannuksella. Vaikka suuri osa ongelmasta menee osa-aikatyön piikkiin, ongelma on valunut myös muihin työsuhteisiin. Vuonna 2009 jo 22 prosenttia kokoaikatyötä tekevistä nosti alle 66 prosenttia kansallisesta nettotuntipalkasta eli noin seitsemän prosenttiyksikköä enemmän kuin 1995.
Mitä tiedämme talousvaikutuksista?
Ne on yleensä arvioitu positiivisiksi. Tähän ovat vaikuttaneet myös muut syyt kuin Hartz-reformit, joiden pitkäaikaisvaikutuksista voi olla toistakin mieltä. Jostakin syystä Saksan mallin kauppamiehet unohtavat aina sen edun, jonka euro on Saksan viennille tarjonnut. Eurossa Saksan valuutta ei ole revalvoitunut (kallistunut) hintakilpailukykyään vastaavalla tavalla. Vastaavasti esimerkiksi Kreikan valuutta ei ole devalvoitunut (halventunut).
Siten euro on tarjonnut Saksalle mahtavan vientiedun, joka taloustilastoissa näkyy 50–110 miljardin vuosittaisena kauppataseen ylijäämänä vuodesta 2003 lähtien, jo ennen kiisteltyjen reformien toimenpanoa.
Menestys on kiistaton, mutta pitää sisällään kolme huomioon otettavaa ongelmaa. Yksi on, että Saksan menestys on tapahtunut heikkojen euromaiden kustannuksella. Tätä on havainnoitu oheisessa organisaatiokaaviossa (Euro-hegemonia).
Toinen ongelma on talouskasvun hedelmien jakautuminen. Vielä 2000-luvun alussa palkat olivat noin 72 prosenttia kansantulosta, vuonna 2007 kahdeksan prosenttiyksikköä vähemmän (64 prosenttia). Voittojen osuus oli vastaavasti kasvanut. Eivät tulo-osuuksien muutokset Suomeen verrattuna mikään katastrofi ole, mutta seuraukset voivat olla, jos voittoja ei luvatulla tavalla käytetä tuotantokapasiteetin kehittämiseen ja laajentamiseen.
Saksan mallin kolmas ongelma onkin, että voittoja ei ole investoitu Saksaan, kuten ”punavihreä” hallitus reformilakeja laatiessaan lupaili. Investointiaste on itse asiassa laskenut. Valtaosa voitoista on sijoitettu hyvin kyseenalaisiin saataviin USA:n arvopaperimarkkinoille – ja määrät ovat massiivisia. Siinä missä Kiina on sijoittanut USA:n valtion joukkovelkakirjoihin, Saksa on sijoittanut yksityisen sektoriin arvopapereihin, joissa riski on omaa luokkaansa.
Sijoitusten ongelmallisuudesta kielii Michael Lewisin kirjaama kuvaus amerikkalaisten pankkiirien välisestä keskustelusta 2006 (The Big Short: 67, 93):
”– Kuka tätä paskaa ostaa? … Kuka on toisella puolella? Kuka on se idiootti? – Düsseldorf. Typerät saksalaiset. He ottavat reittausyhtiöiden suositukset vakavasti. He uskovat sääntöihin.”
Nähtäväksi jää, millaisia saatavien alaskirjauksia saksalaiset pankit joutuvat tekemään ”maailmanlopun koneen” rahoittamisesta ja mikä yhteisvaikutus saatavien alaskirjauksilla on niihin alaskirjauksiin, joita saksalaiset pankit vielä joutuvat tekemään kriisiytyneisiin euromaihin tekemistään sijoituksista.
On ennenaikaista markkinoida Saksan mallia myös kestävän kehityksen talousmallina, kuten esimerkiksi EU-komissio ja OECD ovat eräissä yhteyksissä – vaikkakin hieman verhotusti – yrittäneet tehdä. EU-komissiolla on yllin kyllin tekemistä oman työmarkkinamallinsa – joustoturvan – lupausten lunastamisessa.
Jos se kesken kaiken luopuu joustoturvasta, ”joustavuudesta turvan vuoksi” ja korvaa sen Saksan mallilla, ”joustavuudella muuten vaan”, niin puurot ja vellit voivat mennä lopullisesti sekaisin.
Saksalaisissa kehitelmissä on aineksia myös rakentavaan keskusteluun. Hartz-reformeilla ei puututtu kollektiiviseen irtisanomissuojaan eikä – ainakaan suoraan – työehtosopimusjärjestelmään. Siten Saksan malliin jäi myös vakauttavia tekijöitä, jotka finanssilamassa 2008–2009 pelastivat paljon. Ne mm. pitivät huolen siitä, että palkkojen kansantulo-osuus nousi lamassa lähes vuosituhannen vaihteen tasolla. Sitä suomalaiset palkansaajat voivat vain kadehtia.
Saksalaisessa työaikapolitiikassa joustavilla, verorahoin tuetuilla lyhennetyillä työviikoilla päästiin pahimman laman yli ilman, että ammattitaito kovin laajasti työttömyyden vuoksi rapistui. Tässä onnistuminen antaa Saksalle suhteellisen kilpailuedun muihin maihin verrattuna, jos maailmantalous pysyvästi elpyy. Mutta elpyykö, sitä emme tiedä?
Saksan ”teutonisesta täyskäännöksestä” 2000-luvulla varmuudella käteen jää kahtiajakautuneet työmarkkinat. Mini- ja midityön piirissä olevat ihmiset, kuten monet muutkin epävakaassa työmarkkina-asemassa olevat, haluavat nykyistä vakaamman tulo- ja työsuhdeturvan. Se lisää painetta minipalkkalainsäädännön ja yhdenvertaisen työsuhdeturvan kehittämiseksi.
Pysyvää kahtiajakoa työmarkkinoilla saksalaisetkaan eivät siedä.
lehti 