Kaksi vuotta sitten Pirkko Saisiolta ilmestyi Suliko, romaani diktaattorin mielen pohjukoista. Päämieshän on Josif Stalin, joka elämänsä päättyessä liukuu ajatuksissaan nuoruuden ideaaleihin ja menetyksiin. Ja aikaansaannoksiinsa siinä välissä. Hänen rakkautensa alkuperäinen lähde ja kohde (nainen tai ei) on Suliko, jota vanha mies puhuttelee ja kaipaa.
Näytelmäksi Suliko taipuu komeasti. Helsinkiläisen Q-teatterin Juho Mantere on puhaltanut alkutekstin rikkauden eloon, siirtänyt historian tilanteita ja inhimillisiä valintoja taidokkaiksi kohtauksiksi. Mantereen sovitus ja ohjaus kulkee saisiomaisessa hengessä, silti aivan itsenäisenä draamateoksena.
Lopputulosta voi kutsua Suureksi Onnistumiseksi. Katsomossa tunsi sen draamataiteen kihisevän riemun, joka purkautui pitkissä loppukiitoksissa.
Elementeiltään esitys on vahvoissa kantimissa. Romaani ruokkii täsmällisiä näyttämökuvia ja vapaata tulkintaa; näyttelijäkaarti pelaa saumattomasti yhteen; äänimatot ja lavastukset funkkaavat. Jopa livevideon runsas käyttö – joka saattaisi kääntyä rasittavaksi – vastaa tarkoitustaan.
Q-teatterin (ei suurensuuri) lava jakaantuu syvyyssuunnassa kahtia. Selkeä ratkaisu, että näemme ikään kuin julkisten toimien etuhuoneen ja saloihin vihityn peräkammarin.
Miten sitten näyttelijät, nämä seitsemän sisarusta?
Elina Knihtilän vanhempi Stalin on totta kai mikrokosmoksen ydin, jota kaikki muu kiertää ja seuraa. Persoonan kaksijakoisuutta ei Knihtilä jätä pimentoon: sadistiset temput ja päätökset irtoavat yhtä vaivatta kuin leppoisat leukailut – tai Sulikoon kurkottavan vanhuksen murhe.
Miro Lopperi vakuuttaa nuorena idealisti-Josifina, eikä yhdennäköisyydestä ole ainakaan haittaa. Ja fyysiseltä läsnäololtaan Lopperi on priimaa.
Näyttelijätaitureista tekee mieli mainita erikseen myös Pirjo Lonka. Etenkin Maria Fedorovnan osassa, poikansa menettävänä illuusiottomana naisena, nousee hänen tarkka tunneskaalansa oikeuksiin.
Juho Mantere yllyttää ensemblen hienoon vetoon. Vaikea on löytää asiallista huomauttamista näyttelijäsuorituksista, siinä määrin huipputyötä he kauttaaltaan tekevät. Sehän onkin viime vuosien Q-teatterissa ollut jo sääntönä.
Voiko sieluttoman hirmuvaltiaan sielusta saada mitään selkoa? Mene tiedä.
Lienee totta, että jokaisen kyynisen despootin sisällä piilee lapsena pahasti rikottua luottamusta ja loukattua ihanteellisuutta. Muiden muassa pikku Josifin. Kaikista kaltoinkohdelluista ihmislapsista ei kuitenkaan kuoriudu joukkomurhaajia, se edellyttää jo poikkeuksellista luonteen ja motiivipohjan yhdistelmää.
”Jumalaa ei ole”, Stalin lausahtaa pariin otteeseen, hänen täytyy luoda Jumala itselleen ja itsestään. Häneen lankeaa georgialaisen lohikäärmeen rauha ja voima.
Esityksessä on paljon kolkonhauskaa, suorastaan viihdyttävää meininkiä.
Vakavimman ennustuksen Suliko antaa aivan loppuhetkillä. ”Elän ihmisten mielessä”, vannoo Stalin ennen viimeistä henkäystään. Eikä taida järin harhaan osuakaan.
Q-teatteri: Suliko. Pirkko Saision romaanista sovittanut ja ohjannut Juho Mantere. Äänet Pekka Kiiliäinen. Puvut Riina Leea Nieminen. Lavastus ja valot Ville Seppänen. Videot Ville Seppänen ja Jonatan Sundström. Maskeeraus Riikka Virtanen. Live-videokuvaus Leon Boullenger ja Inga-Stina Heikkinen. Näyttelijät Lotta Kaihua, Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Elena Leeve, Pirjo Lonka, Miro Lopperi ja Samuli Niittymäki. Kantaesitys 23.9., näytöksiä 11.12. asti.
lehti 