Hyvinvointivaltiota voidaan ylläpitää myös ilman jatkuvaa talouskasvua, sanoo tutkija Laura Wiman: ”Konteksti, jossa hyvinvointivaltion rakenteet luotiin, ei ole enää todellisuutta”

Fediverse-instanssi: Jaa linkki

Laura Wiman, onnittelut väitöksestä. Väitöskirjasi lähtökohta on, että vihreän kasvun politiikkaoppi on jo epäonnistunut. Mikä konkreettisesti osoittaa tämän?

Vihreää kasvua on tavoiteltu oikeastaan vuodesta 1987, kun kestävän kehityksen käsite lanseerattiin Gro Harlem Bruntlandin raportissa. Siihen sisältyy ainakin implisiittisesti se ajatus, että talous voi kasvaa samalla kun ympäristöhaitat ja erilaiset sosiaaliset ongelmat vähenevät.

Vuodesta 1987 alkaen korkean tason politiikan kieli on ollut kestävän kehityksen kieltä, ja valtiot ovat periaatteessa sitoutuneet tällaiseen kestävän kehityksen ajatukseen. Silti vihreää kasvua ei ole ollut.

Toinen konkreettinen syy on se, että Pariisin ilmastosopimuksessa asetettu 1,5 asteen lämpenemistavoite ollaan jo ylittämässä.

Vihreän kasvun politiikkaa voi kritisoida myös siitä, että vuodesta 2008 alkaen monessa vauraassa maassa talouskasvun kehitys on ollut hidasta. Suomessa se on ollut erityisen hidasta, mutta monessa muussa maassa on ollut pitkiä käytännössä nollakasvun kausia. Italia ja Japani ovat kuuluisia esimerkkejä pitkään jatkuneesta hitaasta talouskasvusta. Myös Britanniassa ja Ranskassa on ollut merkittäviä nollakasvukausia.

Joka tapauksessa vuoden 2008 jälkeinen talouskasvutahti on ollut reippaasti hitaampaa kuin aikaisemmin, ja reippaasti hitaampaa kuin ennen 1980-lukua, jolloin hyvinvointijärjestelmät rakennettiin vauraissa maissa.

On kiinnostavaa, että konteksti, jossa hyvinvointivaltion rakenteet luotiin, ei ole enää todellisuutta.

Miksi kyse ei ole vain tilapäisestä hitaudesta, vaan koko ajattelutavan epäonnistumisesta?

Jos se on tilapäinen, on se joka tapauksessa jatkunut vuodesta 1987. Lisäksi tahti on aivan liian hidas ekologisten kriisien hillitsemisen kannalta. Ekologisia kriisejä pitäisi pysäyttää esimerkiksi viiden tai kymmenen vuoden aikajänteellä.

Ei ole myöskään hirveästi väliä sillä, mistä vihreän kasvun realisoitumattomuus johtuu. Se vaan ei ole realisoitunut. Tämä on se maailma, missä me elämme. Täällä tapahtuu kriisejä. Maailmanpoliittinen tilanne on epävakaa.

On aika ongelmallista, jos politiikkaoppi on näin haavoittuvainen asioille, jotka ovat pysyviä riskejä. Jos vuodesta 1987 tai 2008 alkaen on jatkuvasti ollut epäonnen sarjaa, joka on syönyt pohjaa vihreältä kasvulta, niin silloin se näyttää siltä, että vihreän talouskasvun ajatus itsessään ei ole kovin kestävä.

Tutkimuksesi mukaan hyvinvointivaltio selviää ilman talouskasvua, jos ihmisten hyvinvointi ja ekologinen kestävyys nostetaan talouskasvun rinnalle politiikan tavoitteiksi ja julkinen valta tukee työllisyyttä ja energiainvestointeja. Mitä tämä tarkoittaisi konkreettisina politiikkatoimina, joita voitaisiin kirjoittaa hallitusohjelmaan?

Mielestäni ainakin hyvä lähtökohta olisivat toimet, joilla julkinen sektori luo kysyntää ja työpaikkoja. Se on ollut perinteinen julkisen sektorin rooli makrotalouden vakauttajana.

Kun yksityiset markkinat epäonnistuvat tuottamaan riittävästi työllisyyttä tai epäonnistuvat saavuttamaan muita poliittisia tavoitteita kuten vihreää siirtymää, on julkisen sektorin toimittava: tasapainotettava taloutta, ehkäistävä makrotalouden kriisejä ja edistettävä sellaisia tavoitteita, mitä yksityinen sektori ei edistä.

Konkreettiset politiikkatoimet taas olisivat periaatteessa mitä vain, mikä luo työpaikkoja. Ensinnäkin julkisen sektorin työpaikkoja ei tulisi vähentää, kun talouskasvu on hidasta. Se johtaa lisääntyneeseen työttömyyteen, mikä on ongelmallista hyvinvointijärjestelmien rahoituksen kannalta. Yksi vaihtoehto ovat teollisuuspoliittiset ohjauskeinot, joissa valtio sääntelee sitä, mitä taloudessa saa tai kannattaa tehdä.

Työtä kyllä riittää
tässä maailmassa,
koska vihreä siirtymä
on myöhässä.

Työtä kyllä riittää tässä maailmassa, koska vihreä siirtymä on myöhässä. Konkreettiset työt ovat esimerkiksi rakennusalan töitä ja saneerausta, mutta paljon myös teollisuuden uudistumista. Esimerkiksi maataloudessa edessä on siirtymä lihaintensiivisestä tuotannosta kasvispainotteisempaan, ja kaikilla muilla sektoreilla vastaavia laadullisia siirtymiä: mitä tuotetaan ja miten tuotetaan? Kaikkeen tähän liittyy hirveästi työtä.

Eräs vaihtoehto voisi olla työtakuupolitiikka, jossa kaikki työpaikan haluava saavat sellaisen. Kuvittelisin, että se on realistinen politiikkainstrumentti juuri sen takia, että työtä pitäisi riittää.

Toisin sanoen: työtä kyllä on, mutta se pitäisi muuttaa palkkatyöksi, ja yksityisellä sektorilla ei ole kannustimia tehdä sitä.

Se on aika hyvin tiivistetty. Jos kävisi niin, että yksityinen sektori alkaisi tuottaa näitä työpaikkoja – mikä on aivan mahdollista – se taas lievittäisi painetta julkiselta sektorilta.

Jos julkinen sektori uskottavasti sitoutuu korkeaan työllisyyteen ja kestävyyssiirtymiin eri sektoreilla, se lähettää signaalin yksityiselle sektorille. Silloin yksityinen sektori ehkä alkaa kantaa vastuuta siirtymästä voimakkaammin ja tarjota siirtymätyötä itsenäisesti ilman, että valtio on varsinaisesti työllistäjä.

Näkökulmani on se, että julkisen sektorin pitää kantaa vastuunsa ihmisten työllistämisestä ja kestävyyssiirtymien edistämisestä. Jos vaikuttaa siltä, että myös muu talousjärjestelmä kantaa sitä vastuuta, niin se on vain hyvä.

Väitöskirjaasi on kritisoitu siitä, ettei siinä ole laskettu, miten hyvinvointivaltio nollakasvun maailmassa rahoitettaisiin. Logiikka on seuraava: ikääntymisen myötä palveluiden tarvitsijoiden määrä lisääntyy, ja sitä mukaa myös palveluiden kustannukset. Tämä taas vaatii talouskasvua. Onko kritiikki mielestäsi osuva, ja miten vastaat siihen?

Se on validi huomio ja tyypillinen perustelu.

Se, mistä tuossa argumentissa on kyse, on tämä: miten huolehditaan, että hyvinvointivaltio ei maksa enempää kuin nyt? Se on kuitenkin eri asia kuin kysymys siitä, onko hyvinvointivaltio mahdollinen nollakasvun olosuhteissa.

Talouskasvu tekee sen, että hyvinvointivaltion hinta per työtä tekevä henkilö voi pysyä samana tai jopa laskea samalla kun väestö ikääntyy. Kyllä minuakin kiinnostaa hyvinvointivaltion hinta. Hyvinvointivaltion rahoituksen kannalta tärkeintä on kuitenkin se, että talous on ylipäätään suuri. Maailmassa on talouksia, jotka eivät ole riittävän suuria ylläpitääkseen modernia hyvinvointijärjestelmää. Suomi ei ole tällainen maa. Olemme maailman rikkaimpia maita tulotasolla väkilukuun nähden.

Se, että BKT menee ylös tai alas, on vähän sivuseikka siinä kohtaa, kun talous on lähtökohtaisesti riittävän suuri ja kunhan ihmiset on ylipäätään työllistettyjä. Hyvinvointivaltion kaikki rahoitusmekanismit nojaavat työllisyyteen. Jos ihmiset eivät saa palkkaa, rahoituspohja murenee.

Toki hyvinvointijärjestelmiä rahoitetaan myös arvonlisäverojen, pääomatuloverojen ja muiden verojen kautta. Mutta rahoituspohjan ydin on korkea työllisyys. Kunhan talous on rikas ja ihmiset työllistettyjä, hyvinvointivaltion hinta toki nousee ikääntymisen myötä, mutta se ei tarkoita, että hyvinvointivaltio on kategorisesti mahdoton.

Yksi ongelma tässä keskustelussa on se, että emme oikeastaan tiedä, mikä hyvinvointivaltion hinta tulevaisuudessa on. Ihmiset ovat hirveän varmoja siitä, että nykyisen kaltaiseen hyvinvointivaltioon ”ei ole varaa”. Ei ole varaa mihin? Mikä se hintalappu on? Onko se liian korkea sen takia, että se ei ole poliittisesti hyväksyttävää – vai sen takia, että on jokin talouden dynamiikan syy?

Ei ole selvää, mikä se talouden dynamiikkasyy olisi. Jos se on talouskasvun tavoittelu, se on vallitseva politiikkatavoite, mutta hitaan talouskasvun maailmassa se on lähtökohtaisesti poissuljettu.

Jos hyväksytään, että moderni talouskasvu on hidasta joka tapauksessa, se vapauttaa meidät huolehtimasta siitä, että verojärjestelmän täytyy maksimoida kasvua. Voidaan keskittyä siihen, että verojärjestelmällä on muita tavoitteita, kuten hyvinvointi ja ekologinen kestävyys.

Olet todennut, että julkinen keskustelu väitöskirjastasi on keskittynyt hyvinvointivaltion rahoitukseen, vaikka itse tulit aiheeseen talouskasvun kritiikin kautta. Mikä osa tutkimuksesi sanomasta on mielestäsi jäänyt kokonaan huomiotta?

En varsinaisesti halunnut aloittaa julkista keskustelua vihreän kasvun mahdottomuudesta tai talouskasvukritiikistä, vaan ottaa nollakasvun lähtökohdaksi ja keskittyä siitä kumpuaviin jatkokysymyksiin.

Vihreän kasvun kritiikki on vähän marginaalissa, mutta se on kuitenkin kuultu. Näemme, kuinka paljon se kiinnostaa ihmisiä: osaa kansalaisia paljon, poliittisia järjestelmiä ei välttämättä kovin paljon.

Paljon hyödyllistä keskustelua jää käymättä. On jääty loputtomasti jumiin siihen, onko talouskasvu hyvää vai huonoa, onko se mahdollista vai ei. Mielestäni hyödyllistä olisi, että olisi myös yhteiskunnallista ajattelua, joka lähtee liikkeelle siitä, että talouskasvu on hidasta. Nyt melkein kaikki keskustelu lähtee siitä, että kasvua on tulossa, ilman erityisiä perusteluja.

Väitöskirjasi mukaan Suomen eläkejärjestelmä on monia muita maita paremmin suojattu hitaan kasvun paineilta. Mikä siinä tekee sen poikkeukselliseksi?

Eläkejärjestelmämme haavoittuvuudet ovat työllisyyskehitys ja rahoitusmarkkinoiden kehitys. Eläkkeitä maksetaan palkkakuitista – eläkevakuutusmaksuista – ja sitten jossain määrin sijoitustuotoista eli rahastoiduista eläkkeistä.

Työllisyyskehitys on poliittisesti ohjailtavissa. On mahdollista ylläpitää korkeaa työllisyyttä hitaan kasvun aikana. Tilastollisesti usein on ollut korkea työttömyys hitaan kasvun aikana, mutta se ei ole väistämätöntä.

Sijoitusmarkkinoiden käyttäytymisen ohjaileminen on vaikeampaa. Kasvuriippuvuus sijoitusmarkkinoissa on sitä, että jos rahoitusmarkkinat alkavat uskoa matalampaan talouskasvuun ja matalampiin sijoitustuottoihin, näiden investoin­tien markkina-arvo laskee ja siten myös eläkerahastojen arvo laskee. En tiedä, mitä pörssiromahdukselle voi tehdä, jos se alkaa.

Suomen eläkejärjestelmä on pienemmässä määrin rahastoitu verrattuna moniin muihin rikkaisiin maihin. Siksi Suomen eläkejärjestelmä on resilientimpi hitaan talouskasvun skenaarioita kohtaan. Rahastoitujen eläkkeiden kasvuriippuvuus on vaikeammin hallittavaa kuin sellaisten eläkkeiden, joita ei rahastoida – eli sellaisten, jotka verotetaan ja maksetaan suoraan eläkeläisille ilman investointikomponenttia.

Pörssiromahdus hitaan talouskasvun olosuhteissa ei kuitenkaan ole mitenkään varma. Se ei ole itsestään selvää, koska kyse on uskomuksista – ei pelkästään uskomuksista talouskasvusta, vaan myös tulonjaosta. Kyse ei ole pelkästään siitä, kasvaako talous nopeasti, vaan siitä, uskovatko sijoittajat, että heidän siivunsa talouden tuotoista pysyy samana tai kasvaa.

Totta kai sitten olemme aika kyynisessä tulevaisuuskuvassa, jos talous ei kasva, mutta sijoittajien absoluuttisen pääomatulotason halutaan pysyvän samana tai kasvavan. Se tarkoittaisi, että tulonjako alkaisi painottua yhä enemmän sijoittajille, jotka ovat voittopuolisesti jo paremmassa taloudellisessa asemassa.

Eduskuntapuolueiden enemmistö on sitoutunut niin sanottuun velkajarruun. Nyt kuitenkin tarvittaisiin aktiivista teollisuuspolitiikkaa ja työllisyyden ylläpitämistä. Miksi poliittinen konsensus on niin vahvasti kalellaan talouskurin suuntaan?

Se on hyvä kysymys. Luulen, että eurokriisi traumatisoi koko Euroopan ja Suomen. Periferinen eurooppalainen maa voidaan jättää poliittisesti hylkiöksi velkakriisin myötä. Suomalaiset pelkäävät sitä paljon, ja kansalaisille on myyty ajatus siitä, että ”Kreikan tie” on relevantti poliittinen riski.

En pidä ”Kreikan tietä” enää hirveän realistisena uhkana sen takia, että eurojärjestelmää on reformoitu ehkäisemään Kreikan kriisin kaltaisia kierteitä. Nykyään Euroopan keskuspankki on periaatteessa halukas tukemaan julkista velkaa, vaikka se on poliittisesti sensitiivinen asia. Euroopan keskuspankki sanoo suoraan, että epäkonventionaaliset rahapolitiikan välineet ja rahamarkkinaoperaatiot ovat normaali osa sen toimintaa.

Koronan yli selvittiin ilman, että mihinkään euromaan velka lähti Kreikan kaltaiseen kriisisykliin. Se osoittaa, että nykyinen eurojärjestelmä on paljon vahvempi kuin silloin eurokriisin aikana.

Silti suomalaiset pelkäävät Kreikan tietä, ja ajattelevat olevansa poliittisesti heikko, periferinen maa jopa Euroopassa.

Usein sanotaan, että Suomessa verotetaan paljon, ja suomalaisilla on kokemus siitä, että täällä on korkeat verot. Sitten on helppo myydä, että veroja ei ainakaan voi korottaa. Ehkä siinä jää huomiotta se, että veroja peritään muustakin kuin omasta palkkatulosta.

Jos keskiluokkaisten palkansaajien palkkakuitissa on kokemus korkeista veroista, se tulkitaan niin, että taloudessa ylipäätään ei ole verotuksen kiristämisen varaa. Sitä kautta tuntuu intuitiivisesti oikeutetulta, että talouskuripolitiikka on ainoa tie.

Olet sanonut, että kasvuriippuvuus on enemmän poliittinen kuin taloudellinen ilmiö. Mitä tarkoitat?

Tarkoitan sillä sitä, että kun Suomen talous ei ole kasvanut 16 vuoteen, ongelmat, joita Suomessa on, ovat olleet enemmän poliittisia kuin taloudellisia.

En ole varma, että mikä talouden mekanismi Suomessa olisi koko tämän kuudentoista vuoden aikana operoinut erityisen huonosti. Nyt Suomessa on korkea työttömyys, enkä ole nähnyt siihen voimakasta kantaa, mistä se johtuu. Se voi johtua hitaasta talouskasvusta tai nykyisen hallituksen politiikasta. Tämän kuudentoista vuoden aikana on kuitenkin ollut hyvän työllisyystilanteen kausia. Mikään makrotalouden indikaattori ei ole tietääkseni räjähtänyt huonoon suuntaan alkaen vuodesta 2008. Eri indikaattorit ovat menneet ylös alas – niillä on ollut hyviä ja huonoja kausia. Se viittaa minusta siihen, että systemaattista taloudellista kasvuriippuvuutta ei ole ilmennyt, mutta sen sijaan poliittinen ilmapiiri hyvinvointivaltion ympärillä on pahentunut.

Laajemmin kuitenkin ajattelen, että kasvuriippuvuus on sekä poliittinen että talouden dynamiikan ilmiö. Pörssiromahdukset ovat vakava kasvuriippuvuusuhka. En siis vähättelisi myöskään asian taloudellista puolta.