Viktor Grishin ja Aarne Saarinen tekivät SKP:n ensimmäisen osapuolisopimuksen jo edustajakokouksessa 1966
Suomen Kommunistisessa Puolueessa on pakko olla jotain erityisen kiehtovaa. Puolue lopetti poliittisen toimintansa jo 15 vuotta sitten, mutta edelleen jo aiemman runsaan tutkimuksen lisäksi SKP:stä kirjoitetaan uusia kirjoja. Tänäkin vuonna on ilmestynyt keväällä Kimmo Rentolan tutkimus Vallankumouksen aave (Otava) ja viikko sitten Matti Viialaisen Neljä järisyttävää päivää (Edita). Viime vuonna SKP:tä käsiteltiin Jarkko Vesikansan ja Mikko Majanderin väitöskirjoissa, joskaan niissä puolue ei ollut pääroolissa, vaan pikemminkin sen vastustajat.
Tiistaina SKP:stä keskusteltiin Helsingin yliopistossa neljän tutkijan voimin. Tuoreiden kirjailijoiden Viialaisen ja Vesikansan lisäksi paikalla oli tohtori Veli-Pekka Leppänen, jonka väitöskirja puolueen hajaannuksesta 1960-luvulla ilmestyi vuonna 1999.
Professori Seppo Hentilä Helsingin yliopistosta arvioi kiinnostuksen johtuvan siitä, että SKP oli Suomessa merkittävä voima. Eikä vain sisäpolitiikassa, vaan kylmän sodan aikana myös Suomen kansainvälistä asemaa määriteltäessä. Yhdysvalloissa kannettiin vahvaa huolta kommunistien pääsystä hallitukseen 1960-luvulle asti.
Hentilän mukaan nykyisille opiskelijoille SKP on täysin vieras ja heille pitää erikseen selittää, miksi niin suuri osa suomalaisista saattoi kannattaa puoluetta, jonka aate romahduksen läpi katsottuna näyttää suorastaan diktatoriselta, väkivaltaiselta ja rikolliselta.
– On työn ja tuskan takana yrittää selittää, että ne, jotka Suomessa kannattivat kommunismia olivat oman aikansa vilpittömiä ihmisiä. Ainakin valtaosa äänesti puoluetta siksi, että uskoi sen avulla voitavan rakentaa Suomesta parempi yhteiskunta.
Mysteeri myös
ex-kannattajille
Seppo Hentilä sanoi, että suomalainen kommunismi on täynnä mysteerejä. Erikoista on esimerkiksi se, että Neuvostoliittoon paenneella emigranttikommunistilla oli 1930-luvulla paras mahdollisuus säilyä hengissä, jos jäi Suomessa kiinni maanalaisesta toiminnasta ja joutui täällä vankilaan.
SKP:n hajaannusta 1960-luvulla taas ei ole selitetty Hentilän mielestä millään järjellisellä syyllä.
Suomen Kuvalehden toimittaja Jarkko Vesikansa arveli kommunismin olevan melkoinen mysteeri myös sen entisille kannattajille. Näin siksi, että suurimmalla osalla SKP-tutkijoista on oma SKP-tausta.
Myös SKP:n vuoden 1966 edustajakokousta tutkinut Matti Viialainen muistutti, että kyseessä oli todella merkittävä puolue. Se oli mukana kaikissa Suomen dramaattisissa vaiheissa ja edusti reaalista vaihtoehtoista Suomea 1960-luvun loppuun saakka. Silloin Suomessa keskusteltiin ihan tosissaan sosialismiin siirtymisestä, ja SKP:n sisällä debatti koski vain sitä, millä tavoin sosialismiin siirrytään – parlamentaarisesti vai tarvittaessa myös voimakeinoihin turvautuen.
Eikä sosialismia hahmoteltu yksin kansandemokraattisen liikkeen sisällä, vaan sitä kannattivat siihen aikaan myös SAK ja SDP.
NKP tuki ensin
uudistuslinjaa
Sekä suuri ja mahtava NKP, joka havitteli Suomesta laboratoriota ja esimerkkiä siitä, miten sosialismiin siirrytään rauhanomaisesti ja parlamentaarisesti kehittyneessä kapitalistisessa maassa. Tämän takia SKP:n 1960-luvun uudistumisen yhtenä liikkeelle panevana voimana olivat Viialaisen mukaan Otto-Wille Kuusinen ja hänen oppilaansa Aleksei Beljakov. He halusivat SKP:n muuttuvan yhteistyökykyiseksi ja niin vaikutusvaltaiseksi puolueeksi, että sen johdolla voitaisiin siirtyä sosialismiin. Itse Leonid Breshnevkin kehotti SKP:tä nuorentamaan johtoaan.
Kulttuuritalolla tehtiin jopa hahmotelma siitä, mitä lakeja missäkin vaiheessa muuttamalla sosialismiin siirrytään käytännössä. Esimerkiksi seurakuntien maita oli määrä panna takavarikkoon ja jakaa viljelijöille talonpoikien tuen lisäämiseksi.
Matti Viialainen esitteli ns. Puskalan putiikin elokuussa 1965 laatiman tiedotteen, jossa kerrottiin Hertta Kuusisen hahmotelmasta sosialidemokraattisen puolueen omasta Kekkosesta, joka voisi olla tohtori Pekka Kuusi. Kaavailun mukaan häntä olisi voitu nostaa merkittäviin asemiin samoin kuin aiemmin Urho Kekkosta Maalaisliitossa ja siten luoda edellytyksiä sosialismiin siirtymiselle.
Veteraanit eivät
usko muistioon…
SKP:n hajaannuksen yhtenä laukaisevana tekijänä Matti Viialainen piti 1960-luvun kulttuuriradikalismia ja etenkin runoilija Pentti Saarikosken kirjoituksia, joissa hän vuonna 1964 arvosteli voimakkaasti pääsihteeri Ville Pessiä siitä, että tämä oli hyväksynyt Nikita Hrustshevin syrjäyttämisen NKP:n johdosta. Tämä syrjäyttäminen aiheutti sisäistä kuohuntaa SKP:ssä ja alkoi nostaa uudistusliikettä esiin.
– Mutta kyllä uudistusliikkeen pohjavireenä oli tekemätön tilinpäätös stalinismista, Viialainen kuitenkin painotti.
– Itsellenikin oli yllätys, että jo 1950-luvulla oli varhaisia uudistajia, ennen kaikkea poliittisen toimikunnan jäsen ja Työkansan Sanomien päätoimittaja Mauri Ryömä, jolle tuli välirikko vuonna 1956.
Viialaisen mukaan ilmeisesti juuri Ryömä vaati Neuvostoliitolta selvityksiä Stalinin vainoissa kuolleiden suomalaiskommunistien kohtalosta. Kirjassaan hän väittää, että NKP tekikin tällaisen 800-sivuisen selvityksen, joka luovutettiin SKP:n johdolle vuonna 1960. Asia salattiin, ja Viialainen epäilee entisen puheenjohtajan Aimo Aaltosen vieneen sen mukanaan joutuessaan jättämään puoluetoimiston vuonna 1966. Mistään tällaista selvitystä ei ole löytynyt, ja tiistain keskustelussa muutamat SKP-veteraanit epäilivät, ettei sellaista ole olemassakaan, koska siitä olisi väkisinkin liikkunut joitain huhuja ja perimätietoa.
…mutta Viialaisella
on kaksi lähdettä
Matti Viialainen puolusti väitettään Suojelupoliisin tiedotuslehtisellä 12.8. 1964, jossa selostetaan SKDL:n liittoneuvoston kokousta. Sen mukaan puolueveteraani Lauri Vilenius ja Kansan Uutisten päätoimittaja Jorma Simpura olivat vaatineet selvitystä Neuvostoliitossa kadonneiden suomalaisten kohtalosta. SKP:n valistussihteeri Inkeri Lehtinen oli tähän vastannut, että näistä kysymyksistä on tehty NKP:n ja SKP:n keskuskomitean välillä sopimus ja vuoden 1960 tienoilla SKP:n johdolle jätettiin 800-sivuinen muistio, jossa on yksityiskohtaisesti käsitelty kadonneiden suomalaiskommunistien kohtalot.
Asiaa oli Lehtisen mukaan käsitelty useaan otteeseen poliittisessa toimikunnassa sekä tarkastus- ja kontrollikomiteoissa. Lopputulos oli, ettei asiaa pitäisi ryhtyä enää ajamaan.
Entinen NKP:n Skandinavian osaston työntekijä Vladimir Fjodorov oli muistion viime vuoden elokuussa Viialaiselle vahvistanut.
– Hän sanoi, että oli tekemässä sitä (muistiota) 1950-luvun lopulla prokuraattoriviraston edustajien kanssa. He tekivät sen, se luovutettiin SKP:lle ja siitä otettiin kuittaus, Viialainen kertoi tiistaina.
– Mielestäni se oli osa Hrustshevin suojasääpolitiikkaa, että heidät rehabilitoitiin, Viialainen arvioi NKP:n motiiviksi tehdä tällainen selvitys.
Suomessa selvityksen salaamisen keskeisenä henkilönä Viialainen pitää Kominternin entistä työntekijää Inkeri Lehtistä. Mutta muutaman vuoden kuluttua myös NKP:n keskuskomitean sihteeri Mihail Suslov ja pääsihteeri Leonid Breshnev alkoivat painaa päälle ja kielsivät suomalaisia kommunisteja puuttumasta 1930-luvun tapahtumiin, koska kyse oli Neuvostoliiton sisäisistä asioista.
– Ja Suslov vielä heittää yhdessä neuvottelussa, että jos te tätä tongitte, niin voimme kertoa, että nämä tuhottiin useimmiten kun vielä toveri Kuusinen oli Moskovassa ja että monet näistä perustuivat suomalaisten omiin ilmiantoihin. Hän jätti tietysti kertomatta, että kidutuksen jälkeen, Viialainen sanoi.
– Minä pysyn väitteessäni ja vetoan siihen, että minulla on kaksi lähdettä, hän painotti.
Myöhästyminen
ratkaisi kokouksen
Siitä, ettei SKP:n vanha johto missään tapauksessa halunnut arvioida stalinismia, Matti Viialainen esitteli 26.11.1965 päivätyn SKP:n keskuskomitean valmisteluvaliokunnan pöytäkirjan. Sen mukaan Pessi, Aaltonen, Inkeri Lehtinen, Hertta Kuusinen ja Lars Junttila vastustivat raivokkaasti kaikkia selvityksiä. Viialainen uskoo heidän halunneen välttää puolueelle ikävää julkisuutta.
Matti Viialaisen mukaan itse vuoden 1966 edustajakokous jäi uudistusten osalta puolinaiseksi. Lopputulos ratkesi ehkä siinä, että kaksi vaalivaliokuntaan valittua uudistajaa myöhästyi sen järjestäytymiskokouksesta ja vanhoillisten Leo Suonpää valittiin puheenjohtajaksi yhden äänen enemmistöllä.
Vaalivaliokunta oli avainasemassa siinä, että uuden keskuskomitean kokoonpanosta tuli tasapeli, vaikka itse kokoussalissa uudistajilla oli vankka enemmistö ja uudistajien johtohahmo Erkki Salomaa oli ykkössuosikki puheenjohtajaksi. Jos enemmistö olisi saanut päättää, puheenjohtajaksi olisi tullut Salomaa, varapuheenjohtajaksi Aarne Saarinen ja pääsihteeriksi ilmeisesti Jorma Simpura, Viialainen laskeskeli.
– Tämä kahden osapuolen pattitilanne alkoi syntyä siinä, että salin enemmistöä ei osattu käyttää, hän väitti.
Viialaisen mukaan Beljakov, Pessi ja Suonpää pääsivät vaikuttamaan johdon valintaan niin, että vanha suuntaus säilytti siinä asemansa.
– Lopullinen pattitilanteen siunaus syntyi siinä, kun Viktor Grishin, joka oli NKP:n valtuuskunnan johtaja, keskusteli Aarne Saarisen kanssa ja edellytti, että poliittinen toimikunta valitaan yhtenäisyyttä rakentavalla tavalla. Sopimuksen sisältö oli se, että vanhan linjan uudet johtajat Markus Kainulainen ja Taisto Sinisalo piti valita poliittiseen toimikuntaan. Arvo Hautala vastusti tätä voimakkaasti keskuskomitean järjestäytymiskokouksessa ja halusi poliittiseen toimikuntaan vain uudistajia. Saarinen vastasi, että on tehtävä yksimielinen päätös ja otettava heidät mukaan. Sinisalo ja Kainulainen tekivät sitten Saarisen omasta johtajaurasta kaikkea muuta kuin miellyttävän. Tällaista se historia on. Tarkoitukset eivät aina toteudu.
Saarinen ja Grishin siis tekivät ensimmäisen osapuolisopimuksen ja loivat asetelman, joka ennen pitkää halvaannutti koko puolueen.
– Pienestä se oli kiinni. Tämä opettaa, että historian käännekohdissa avaintoimijoiden tiedoilla, taidoilla, näkemyksellä ja päättäväisyydellä on tavattoman suuri vaikutus siihen, mihin historia kääntyy.
Matti Viialainen korosti kuitenkin, että SKP myös uudistui paljon, mikä mahdollisti osallistumisen Rafael Paasion kansanrintamahallitukseen. Vanha johto ei olisi sitä tehnyt eikä sitä olisi sinne haluttukaan.
Taistelua aatteesta
ja myös vallasta
SKP:n 1960-lukua tutkineet Veli-Pekka Leppänen ja Matti Viialainen kävivät jonkin verran sananvaihtoa siitä, mikä todella oli hajaannuksen laukaiseva voima.
Veli-Pekka Leppänen sanoi vähemmistön aina väittäneen, että kyse on aatteellis-poliittisista erimielisyyksistä, mutta käytännössä taisteltiin kuitenkin aina vallasta.
Riitojen etenemisjärjestys kulki Leppäsen mielestä niin, että taustalla oli Suomen muutos 1960-luvulla teollistuneeksi ja kaupunkilaiseksi yhteiskunnaksi. Tässä murroksessa SKP:n vanha johto ei pysynyt perässä, ja puolueessa ajan hermolla olevat jäsenet, etenkin journalistit ja nuoriso, alkoivat haastaa sitä.
Ristiriitoja kärjisti jo varhain se, että kummallakin puolella etulinjassa oli poikkeuksellisen teräväkielisiä sanankäyttäjiä. Vanhoillisten äänitorvia olivat Markus Kainulainen ja Urho Jokinen, ja uudistajien Erkki Salomaa ja pakinoitsija Juorkunan Jussina tunnettu Kerttu Kauniskangas.
Matti Viialainen piti kiinni kannastaan, että kyseessä olivat myös suuret aatteellis-poliittiset ristiriidat. Toiset kallistuivat kansanvaltaisen järjestelmän kannalle, toiset olivat kiinni stalinistisessa perinnössä, hän sanoi.
Ajan ristiriitaisuudesta kertoo se, että lopulta enemmän uudistajien joukkoon kallistunut Hertta Kuusinen piti vuoden 1966 edustajakokousta edeltänyttä lehdistökeskustelua merkkinä vakavista heikkouksista puolueen aatteellis-poliittisessa kasvatustyössä.
”Revisionistit haluaisivat poistaa puolueohjelmasta proletariaatin diktatuuria koskevat kohdat. Sosialismiin siirrytään, jos eduskunnan voimasuhteet sen sallivat ja kapitalismi palautetaan takaisin, mikäli vaaleissa kapitalismi saa enemmistön. Tällainen ajattelu on järjetöntä”, Hertta Kuusinen oli Viialaisen arkistolöydön mukaan todennut.
uutiskirje 
