Eräänä päivänä minun metsäni oli poissa.
Siinä lyhyin osaamani kauhutarina. Metsä ei ollut mikä tahansa metsä, niin sentimentaalinen en sentään ole. Pidän työstetyn puun tuoksusta, palavan puun tuoksusta, tervan tuoksusta, savotan ja sahankin.
Se oli entinen hakamaa. Vanha lehtomainen kangasmetsä käenkaaleineen, kuusten oksilla naavaa, lomassa lähteikkö ja puro, lähellä suo. Sellainen, jonka oksien lomasta aurinko siilaa valopatsaita ja kristallisoi seittien pisarat, miten sen toisin sanoisi.
Kauan sitten esittelin siellä toisilleen hömötiaisen ja esikoiseni.
Metsä ei ollut omani, mutta se oli minun. Se ei ollut ainoani, olen kiintynyt moniin vanhoihin metsiin. Mutta se oli ensimmäinen, jonka menetin. Vaikka siihen ei koskettaisi enää koskaan, koskaan se ei myöskään palaisi ennalleen.
Edes likimääräistä sijaintia en halua jo omistajan vuoksi kertoa, kuka lieneekään. Mitä minä tiedän siitä, millaisessa tilanteessa hän ratkaisuunsa päätyi, tiedä vaikka olisi tuttuja. Toivon, että hänellä on kaikki hyvin. On paljon asioita, joita ei ilman rahaa saa, ja joskus raha on kiinni kotitarvemetsässä.
Mutta on myös asioita, joita ei saa edes rahalla.
Sellainen talousmetsä
Metsä sijoittui vaihettumisalueelle, joka on jopa Vaara-Suomen mittarilla jylhä, metsäinen ja vesistöinen. Alueella on kalkkikallioita, laajoja lehtoalueita ja yhtenäistä vanhaa metsää. On suurempaa vesistöä, pienempää kosteikkoa ja valtakunnallisestikin arvokasta perinnebiotooppia.
Jos sen päälle piirtäisi ympyrän, halkaisija olisi vain hieman yli kymmenen kilometriä. Noin kolmasosa siitä on ”valtakunnallisesti arvokasta maisema-aluetta”, jonka sisään jää myös useamman neliökilometrin laajuinen Natura-alue.
Minun metsäni sijoittuu eräänlaiselle reunavyöhykkeelle, noin neliökilometrin riekaleelle tuon arvokkaaksi tunnistetun maisema-alueen ja talousmetsän väliin. Paperilla siitä avohakattu parisenkymmentä hehtaaria oli talousmetsää. Sitä ei mainittavasti suojele kymppipykälä eikä suojele mikään muukaan, ellei omistaja.
Tikankontti ja kupunuppujäkälä. Harvinaisempiakin.
Ei, vaikka käytännössä samaan metsäalueeseen kuuluu nelisenkymmentä uhanalaista luontotyyppiä, kun koko Suomessa niitä on nelisensataa. Lehtoja, lähteitä ja luhtia. Rimpinevoja ja tupasvillarämeitä, metsälampia ja kallioketoja.
Kaikkiaan kuutisenkymmentä uhanalaista lajia, linnut päälle. Tikankontti ja kupunuppujäkälä. Harvinaisempiakin, ne lavertelisivat sijainnin.
En tiedä, miten suuri osa harvinaisuuksista elää juuri Natura-alueella, mutta sen tiedän, että eivät kaikki.
Ja vaikka hömötiaisen lisäksi yksikään uhanalaisista lajeista ei olisi elänyt juuri minun metsässäni, ne olivat kaikki samaa metsää. Minun metsäni oli vähintään puskurivöhyke, ehkä myös ekologinen käytävä.
Ruumiini tiesi jo kauan sitten sen, minkä tietoinen mieleni vasta vuosia jälkijunassa.
Kuolema on ilman suruakin
Uskalsin elää menetyksen vasta vuosia jälkeenpäin ja silloinkin vahingossa. Se yllätti minut takavasemmalta, valtasi ruumiin kauhistuttavalla voimalla ennen kuin ehdin edes tajuta, mistä oli kyse.
’Ympäristösurua’ se ei ollut. Suru on surua, tunne. Tunteet tulevat ja menevät, ei niitä kannata aina ottaa kovin vakavasti. Mutta minun vanha metsäni meni eikä palaa.
Tietysti koin myös surua, kuolemansurua. Yhdentekevää, kutsuuko sitä tunteeksi vai kivuksi. Se oli katharttinen välttämättömyys. Mutta varsinainen tapahtuma, metsän katoaminen, ei ole ’suru’ tai ’ahdistus’ eikä ylipäänsä mitään sisälläni.
Se on eksistentiaalinen murtuma, ruhjoutuminen, muistinmenetys.
Sitä ei voi ratkaista sisälläni, koska se ei tapahtunut sisälläni, vaan siellä missä se tapahtui. Siellä lakkasi olemasta myös osa minusta, mutta se on toissijaista.
Minä en omista metsää, metsä omistaa minut.
Pahinta on, ettei se ole ohi, sillä katoaminen ei lopu. Se on lopullista.
Yksilönä pystyn käsittelemään sen ja elämään sen kanssa, mutta metsäni ei elä enää. Sen mukana meni metsän koko elämä: oleva, mennyt ja tuleva. Meni historia, koti ja kieli, omani siinä sivussa. En tiedä, voiko minua koskaan ymmärtää ilman sitä. En tiedä, ymmärränkö edes itse itseäni.
Kukaan ei puhu sitä metsää enää. Maailmalle se on kuollut kieli, ja minä olen kielipuoli.
Tiedostan kyllä, miltä tämä tässä kliinisessä ajassa kuulostaa.
En oikeastaan haluaisi kirjoittaa tästä. Itselleen tärkeistä asioista kirjoittaminen on riski ja sitä paitsi tavattoman kiusallista.
Mutta elämä on liian lyhyt yhdentekevistä asioista kirjoittamiseen tavalla, joka ei varmasti herätä sen enempää kirjoittajassa kuin lukijassakaan hankalia tunteita. Tavalla, joka on enemmän brändin rakentamista kuin alttiiksi asettumista. Tavalla, joka ei muuta mitään.
Siispä: kaunokirjallinen essee metsästä, jota ei enää ole. Silminnäkijän ja ruumiitsekokijan todistus.
Kaikki ei ole ihmisen päässä
Jollain hyvin perustavalla tavalla, jota vasta opettelen sanallistamaan, olemassaoloni kietoutuu tuohon metsään. Ei nostalgian tai melankolian kautta, ei edes kausaalisuuden. Ei niin, että katso, tällaista oli täällä ja siksi olen tämä nyt. Ei mitään niin banaalia ja ilmeistä.
Ei mitään helvetin kyökkipsykologiaa.
Miten vaikeaa ihmisen on myöntää, että kaikki ei ole hänen päässään?
Virolaiskirjailija Valdur Mikita irvailee Lingvistisessä metsässään (2021) ajatukselle, että kulttuuri voisi olla fysiologiaa rikkaampi. Miten se voisi olla olematta? Miten niin minun metsäni olisi arvokas vasta päässäni?
Tarkkaan ottaen se ei ollut minun metsäni, sillä minä en omista metsää, vaan metsä omistaa minut. Minä olin sen metsän. Niin kauan kuin se oli olemassa, ei edes kuolema jaksanut huolettaa. Saatoinhan aina ajatella, että sentään metsä jatkaa elämäänsä. On puu, on kukka, on lintu. On ihmislapsi, aina uusi ja uusi universumikin hän on. Kaikkea on.
Kunnes sitten ei enää ollut.
Iltaisin olen haistavinani ulkoilmasta huomisen sään.
Jostain syystä ruumiini tunsi, miten maa revittiin auki.
En tiedä, miten se on mahdollista – peilisolut tai jotain, tietenkin sille on selitys – mutta niin sen tunsin.
Tämän taas kuvittelin: mykorritsojen kirkunan niiden katkeillessa ja maan janon, kun vesi pakeni siitä. Kuvittelin hajoavan sienijuuren äänen muistuttavan korkeataajuista tinnitusta. Kuvittelin, että ehjän ääni on verkkainen ja matala piippaus, silloin tällöin kuuluva, sellainen alkeellisessa elektroniikassa käytetyn piezokaiuttimen lyhyt ja pehmeä.
Lienee tarpeen alleviivata, että tietenkään en ’kuullut’ mitään helvetin sienijuuria sillä tapaa kuin kuullaan linnunlaulua tai harhoja. Mutta en myöskään ’keksinyt’ tai ’kuvitellut’. Uskoakseni aivoni vain simultaanitulkkasivat ilmiön ruumiini käsittämälle kielelle.
Toisin kuin metsäni, olen ihan kunnossa. Tai miten sen nyt ottaa, kun on synesteetikko. Jolla on vieläpä kerkeä mielikuvitus.
Mitä tapahtuu todella
”Joskus tuntuu kuin koko maailma olisi rakennettu yksinomaan synesteetikkojen pilkkaamiseksi – täällä on kaikki väärin”, Mikita kirjoittaa.
Sinä sen sanoit, veli.
”Kieli on väärin rakennettu, kulttuuri on puutteellinen, ihmisten näkemykset ovat epäadekvaatteja.”
Sinä sen sanoit!
Synestesiassa eri aisteja käsittelevät aivoalueet kommunikoivat keskenään normaalia enemmän ja havainnot limittyvät. Vastasyntyneillä sellainen vakioasetus. Valtaosalta yhteydet karsiutuvat kasvun myötä, kaikilta eivät. Virallinen selitys on, että turhuuttaan. Luulen, että käyttämättömyyttään.
On myös synestesian alalaji, jossa toisen kivun kokee omanaan. Onko ongelma siis kokemukseni vai toisen kipu?
En suostu siirtämään tätä pääni sisälle, ja se saattaa niin sanotusti olla kukkula, jolle olen valmis kuolemaan.
Eikö sittenkin olisi kummallisempaa, jos ihminen ei olisi koko olemuksellaan, kaikella mitä hänessä on, yhteydessä elämänsä perustaan?
Ehkä biosemiotiikka osaisi sanoa asiasta jotain tai sitten ei. Jopa ihminen, vaistoiltaan surkastunut, vastaanottaa ympäristönsä informaatiota useammin tavoin kuin aina ymmärtääkään.
Iltaisin olen haistavinani ulkoilmasta huomisen sään ja sen, mitä maailmalla tapahtuu tai edes Helsingissä. Aika usein jossain palaa vähän.
Ulos solipsistisesta loukusta
Mikita rinnastaa mielen ja metsän periferiat. Hänen kuvauksensa siitä, miten molemmat kolonisoidaan ja kulttuuri pakkokollektivoidaan – tällä kertaa kapitalismin nimissä, vaikka on se onnistunut kommunisminkin nimissä – on omiaan aiheuttamaan klaustrofobiaa.
Mielestäni hän kuvaa solipsistista loukkua.
Kaikki on valossa, kaikki on tiedossa ja mikä ei ole, sitä ei ole, lopulta ei siis mitään.
Onneksi hän myös osoittaa sieltä tien ulos. Ei höpisten pehmoisia ’yhteisöllisyydestä’, ’huokoisuudesta’ tai siitä, miten kukaan ei oikeastaan ole olemassa ja omakin ’egonikin’ tästä kappas vain juuri liukeni paikalta.
Ajalle epätyypillisesti hän viittaa yksilöön ilolla. Ei ole moneutta ilman näitä tuntemattomuuksia, ei ilman yksityisyyttä, ilman eroja. Jokaisella on salainen todellisuutensa, jota ei voi eikä tule kesyttää. Ihmisessä on taipumus järjestää elämänsä sisäisen voiman ja väen mukaan, uskoo Mikita.
Periferia on Mikitalle sisäisen todellisuuden suojavyöhyke.
Paitsi puskuri, se on myös varmuusvarasto, pohjaton kaivo. Ainutlaatuinen yksilöllinen tietoisuus toisensa perään, sen tiedostamaton puoli. Hämärä puoli, josta luopuminen heikentää ihmistä.
Perifeerinen ajattelu hänelle on ruumiillista ja vaistomaista, pohjimmiltaan määritelmiä pakenevaa. Sellaista, joka vakuuttaa ihmiselle järjen ja (näennäisen) hulluuden ikuisesta tasapainosta.
Periferia on ihan eri area [/ˈ’eə.ri.ə/], räppäsi Jodarok (Kemmuru: Meiltä puuttuu kaikki, 2010).
Siellä ”ei chartterit lentele, how to survive in Suomi motherfucking perkele” (Säkä), paitsi että nykyisin lentelevät, ja se juuri on ongelma.
Me olemme muinaisia ihmisiä modernissa maailmassa.
Hämärien perinteidensä tilalle ihminen kuvitteli saavansa jotain arvokasta – kanonisoitua kulttuuria, filosofiaa, vapautta tai niitä tilauslentoja – mutta ’maailmankulttuuri’ johtikin semioottiseen joukkotuhoon, Mikita kirjoittaa.
”Metsää voi verrata tietoisuuteen. Siinä on kerroksia, joihin ihminen ei pääse luultavasti koskaan käsiksi. Osa vanhasta kulttuurista on kadonnut sen vuoksi, ettei meillä ollut sopivia merkkijärjestelmiä noiden maailmojen pyydystämiseksi.”
Mikita argumentoi myös kulttuurien ja yhteisöjen sisäisen moninaisuuden olevan resilienssiä, mikä on analogia evoluutioon. Jos ja kun ympäristö muuttuu äkillisesti, ei möhköjen monokulttuuri siitä selviä.
Kulttuuri-ilmiöt hän näkee vahinkoina, tietoisuuden vinksahduksina ja harha-askelina, ”joille on ajan myötä löydetty tyylikkäät käyttötarkoitukset.” Ja jos oikein huonosti käy, löytyy merkityskin – merkityksessä tarkoitus ja telos, tulkitsen.
Huonosti, todellakin. Hänen haluttomuutensa tehdä päämäärätietoisuudesta ja hyödyllisyydestä arvon mittaa sekä täydellinen piittaamattomuus siitä, onko selitys varmasti kyllin sofistikoitunut tai ihan vain trendikäs, riemastuttaa. Se on analogia evoluutiolle!
Arkaaisen ihmisen ’telos’ luultavasti oli selviytyä ja huolehtia siitä, että seuraavatkin selviytyvät.
Totuudellekin Mikita vinoilee. Tämä menee jo liian pitkälle, ajattelen. Olenhan uhonnut seuraavani rumintakin totuutta kuin Edith Södergran runossaan Hamlet vaikka sinne, ”missä on kaikki mitä vihaan” (Levottomia unia: runoja 1929).
Mutta kenen totuutta?
Eeva Kilpi – levätköön rauhassa – se vasta ei seurauksista piitannutkaan, ja sanon tämän kunnioittavasti. Oletteko sattuneet lukemaan, mitä hän kirjoitti ’metsän tehokasvastuksesta jankuttavista ääliöistä’? Luotti siihen, ettei Supossa harrasteta lyriikkaa.
Synestesian mahdollisuudet
Synesteetikolle kuten Mikita metsä ei ole vain metsä. Ennen Lingvististä metsää en ollut ymmärtänyt olevani itsekin sellainen: nauttivani kartoista ei vain lintuperspektiivin vuoksi, vaan myös, koska maasto ’tuntuu’ hyvältä sormenpäissä, vaikken edes koskisi paperia.
Suuri osa näkö- tai kuuloaistin yhtyedessä aktiovituvista aistimuksistani on taktiilisia ja kinesteettisiä. Se tekee objekteista ja ominaisuuksista tuntumista ja tapahtumista, liikettä, painoa ja paljon muuta.
Koen ruumiissani myös kirjaimet ja numerot, niiden muodon ja rytmin. Toiset ovat miellyttävämpiä kuin toiset.
Tavallisimmillaan synestesia on sitä, että tietyillä soinnuilla on värit. Minulla ne menevät näin: e-molli punainen, a-molli sininen, c-duuri keltainen, f-duuri oranssi, g-duuri vihreä ja niin edelleen. Mutta tämä on suhteellisen yleistä eikä kovin kiinnostavaa.
Emme ole vain päämme, joka sekin on lähinnä vettä ja rasvaa.
Paitsi että aistini lainaavat samaa kaistaa, niistä erityisesti hajuaisti, proprioseptio (asento- ja liikeaisti) sekä interoseptio (kehoaisti) ovat verrattain herkät. Mutta koska jokainen tuppaa pitämään itseään normaalin mittana, oletin pitkään, että kaikki haistavat lähestyvän matalapaineen ja kokevat aivojaan silitettävän niiden sisältä aivan tietystä kohtaa, jos lukevat kiinnostavia juttuja (ja tämä ei ole se ASMR-juttu).
Aivokudoksessa itsessään ei tuntoa ole, joten kyseessä lienee jonkinlainen neurologinen heijaste. Vaikuttaa siltä, että aistimus paikantuu tuntoaivokuoren poimuun.
Terävä, kostea ja metallinen tuoksu ilmassa ukkosen alla taas syntyy kaiketi siitä, kun sähkö hajottaa happimolekyylejä, joiden atomit yhdistyvät edelleen otsoniksi. Ei sen kummallisempaa.
Ja toden totta, fyysinen kipu metsän tuhoutumisesta liittyy ilmeisesti jotenkin peilisoluihin ja siihen, miten ja mihin ihmisen hermosto ylipäänsä on virittynyt. Debatoikoot neurologit sitten siitä, voiko mitään sellaista kuin ”kehomuisti” olla olemassakaan ja miten niin mitään itsensä ulkopuolista voi tuntea. (Miten niin voi olla tuntematta?)
Ruumiin aakkoset
Muinaisen ihmisen maailma syntyi kehosta, Mikita muistuttaa. Me olemme muinaisia ihmisiä modernissa maailmassa, minä vastaan yhtä ilmeisellä.
”Kielen kieliopillistumisen perusta on ruumiin heijastuminen aikaan ja tilaan. Muinaiset ihmiset saattoivat hallita kehonsa aakkosia meitä paremmin. He saattoivat olla lahjakkaita fysiologeja, jotka onnistuivat henkisine ominaisuuksineen saamaan paljon enemmän aikaiseksi, kuin mihin nykyihminen pystyy teknillisillä apuvälineillään.”
’Saattoivat’ saattaa olla aika varovainen muotoilu. Heidän on ollut välttämätöntä olla selvitäkseen.
He taisivat lintujen kielen ja toisten nisäkkäiden. Veden väreily, pilven muoto, tuulen suunta – sen, mikä tapahtui pinnan alla, he tunsivat ruumiissaan. Kartat, säät, kaikki se oli heissä itsessään, kompassikin. He liikkuivat metsissä kuin muutkin eläimet.
Minä en, mutta olen sen todistanut.
Ajattelen erityisesti yhtä, jonka mukana kuljin päättymättömät päivät ja läpi talven kestävät yöt, olinhan hänen vertaan. Ne olivat muita metsiä ja vesiä, hankia ja teräsjäitä, vielä paljon kauempana pohjoisessa. Hän liikkui metsässä kuin mikä tahansa sen eläin. ”Ei meilä ole mithän häthää”, hän tapasi sanoa laulavalla, toteavalla äänellään, oli hätä tai ei. Se tarkoitti, että juuri nyt olemme elossa ja sikäli kun se hänestä riippuu, olemme vastakin.
Jo vain met olema vastakin.
Ei sellaista sanota ääneen. Ei varma tarvitse vakuutta.
Vapaa tahto tekee todistajasta osallisen, valitsijasta vastuullisen.
Nykyihminen kuvittelee seisovansa tietovuoren huipulla kielimallin sylkiessä uutta silppua ja soopaa, metatason arvauksia siitä mitä halutaan kuulla, mutta kuuleminen on vain sitä että näkee senkin, mitä ei halua kuulla.
”Esivanhempamme eivät olleet primitiivisiä verenhimoisia kaheleita”, Mikita kirjoittaa. Siitä en ole aivan varma, mutta voin yhtyä ajatukseen, että tuskin ainakaan sen enempää kuin me nyt.
Mutta ominaisuuksiltamme, ruumiin–maailman tajultamme ja taidoiltamme, olemme keskenkasvuisia.
Emme selviäisi päivääkään olosuhteissa, joissa esivanhempamme viettivät koko elämänsä. Parhaat selviäisivät ehkä kaksi – joku takamaiden sissi ehkä jopa viikkoa. Tätä tosiasiaa pakenemme milloin mihinkin, joka saa meidät unohtamaan, että emme ole vain päämme, joka sekin on enimmäkseen vettä ja rasvaa.
Niistä koostuvat aivomme, ’puolitoista kiloa harmaata mössöä, koiran aamiainen’. Jotenkin niin tuskailee syvään sisäiseen ristiriitaan ajautunut tutkijanero Kurt Vonnegutin Ajanjäristyksessä (2000) lakattuaan uskomasta vapaaseen tahtoon.
Aika monen meistä koiran aamiainen kajahtaisi jo muutamassa tunnissa hämärää ja hiljaisuutta, josta kukaan ei pelasta vaarattomalla viihteellä eikä halvalla hyväksynnällä, ja katteeton käsitys omasta kompetenssista murenee atomeiksi.
Arkaainen fiktio on todistajuutta, tarkkaavuutta ja toimijuutta.
Ei vapaaseen tahtoon jätetä uskomatta siksi, että se olisi loogisin johtopäätös, jonka puolesta on vakuuttavinta todistusaineistoa, vaan koska vapaa tahto tekee todistajasta osallisen, valitsijasta vastuullisen. Sen hylkääminen jättää ihmisen voimattomana anelemaan armahdusta, oikeutta, totuutta ja rakkautta toisilta samanmoisilta.
On lopulta toissijaista, miten tapahtumista selitetään. Väliä on lopulta vain sillä, mitä se tarkoittaa käytännössä.
Pohjoisten kansojen saduista puuttuvat selkeä juoni, päähenkilöt ja onnellinen loppu, Mikita kirjoittaa.
Arkaainen fiktio on todistajuutta, tarkkaavuutta ja toimijuutta, kirjoitan.
Loppu ei ole onnellinen, se on avoin.
uutiskirje 
