Kun koville ottaa, niin koiraskin parkuu. Tämän todisti entinen Macho-Putin, nykyinen Nyyhky-Volodja sunnuntai-iltana.
Puhe on siis todellakin samasta miehestä, Vladimir Putinista, joka pelotta kohtasi sekä tiikerit, suihkuhävittäjän G-voimat että Baikaljärven syvyydet, kivikasvosta, joka ei kyyneliä vuodattanut sen enempää Beslanin lasten kuin Kurskin merimiestenkään takia.
Mutta voitonpuhe Moskovan Maneesinaukiolla sunnuntaina sai Putinin kyyneliin. Liikuttuiko hän kansan osoittamasta tuesta ”puhtaissa ja rehellisissä vaaleissa”? Vai itkikö Putin sitä raskasta vastuuta, joka hänelle Venäjän presidenttinä jälleen lankeaa? Ja nyt peräti kuuden vuoden kaudeksi, kun kahdella edellisellä kerralla sentään riitti neljä vuotta.
Poliittisen järjestelmän onttous häiritsee yhä useampia.
Putinin reaktio olikin suurempi yllätys kuin virallinen vaalitulos sinänsä. Monelle tuli mieleen suositun neuvostoelokuvan nimi Moskova ei usko kyyneliin.
Öljytty pysähtyneisyys
Liikutuksen voisi unohtaa kuriositeettina, ellei se niin hyvin kuvaisi sitä eroa, mikä vallitsee Putinin kahden ensimmäisen presidenttikauden ja kohta alkavan kolmannen kauden välillä.
Vuonna 2000 Putin tuli dynaamisena, nuorekkaana, urheilullisena kuin pelastaja taivaasta nostamaan Venäjää Boris Jeltsinin juoppojohtamisen alennustilasta.
Toinen kausi lähti vuonna 2004 liikkeelle vielä pitkälti samoissa merkeissä. Putinin auktoriteetti näytti jakamattomalta. Venäjän vakaus näytti lujittuvan. Riittävän monen elintaso kohosi, jos ei nopeasti, niin ainakin käyrä oli oikeansuuntainen. Palkatkin maksettiin monessa paikassa jo ajallaan.
Mutta kolmannelle kaudelleen Putin lähtee hauraampana, haavoittuvampana, melkein tavallisena kuolevaisena. Jos vielä jokin aika sitten olisi sanottu, että hän on vasta 59-vuotias, nyt pikemminkin sanotaan, että hän on jo 59-vuotias.
On yhä vaikeampi kätkeä sitä tosiasiaa, että Venäjän talouden uudenaikaistaminen ei 12 viime vuoden aikana ole onnistunut kovinkaan hyvin. Niin muodoin talouskasvukin on paljolti hiekalle rakennettu – tai oikeastaan öljylle ja kaasulle. Venäjä on edelleen ensisijaisesti raaka-aineiden tuottaja.
Vuosina 2000–2003 öljybarrelin reaalihinta pyöri 20–30 dollarin tasolla. Sen jälkeen se on lähes jatkuvasti noussut nykyisiin reilusti yli 100 dollarin lukemiin. Paljonko venäläisten elintaso olisi Putinin valtakaudella kohentunut ilman tätä kehitystä?
Ontot valtio-instituutiot
Toinen muuttunut asia on, että joulukuun duumanvaalien yhteydessä venäläiset näyttivät yht’äkkiä huomaavan, että maan poliittinen järjestelmä on ontto. Tai ainakin onttous rupesi häiritsemään tavallista useampia.
Vakaus ja elintason nousu olivat pitkään riittäneet suurimmalle osalle. Mutta tavallaan juuri ne loivat olosuhteet, joissa Putinin ”ohjattu demokratia” on alettu kyseenalaistaa. Elintason nousu kasvatti keskiluokkaa ja vakaus antoi tilaa ajatukselle, että demokratian kehittämisessä voisi edetä jo seuraavaankin vaiheeseen.
Monet ovat korostaneet, että viime syyskuun 24. päivä oli käännekohta. Tuolloin Putin ja Dmitri Medvedev ilmoittivat, että he aikovat vaihtaa päittäin virkoja. Putinista tulee uudelleen presidentti ja Medvedev saa Putinilta vapautuvan pääministerin paikan.
Se kuulosti ilmoitusasialta, vaikka järjestely täytyikin vaaleilla siunata. Se toi konkreettisesti näkyville vaalien onttouden, mutta myös valtio-instituutioiden onttouden: presidentin ja pääministerin virkoihin puhalletaan valtaa sisään ja valtaa ulos kuin ilmapalloihin riippuen siitä, kummassa Putin on – silti perustuslaki pysyy koko ajan samana.
Samalla yhä useampaa alkoi vaivata se, että duuma ei ole ihan oikea parlamentti, valtapuolue Yhtenäinen Venäjä ei ihan oikea puolue eivätkä oppositiopuolueet ihan oikeita oppositiopuolueita. Eikä oikeuslaitoskaan ole ihan oikea riippumaton oikeuslaitos. Korruptio sen sijaan on ihan aitoa.
Vilppiä varmuuden vuoksi
Vaikka suurten kaupunkien mielenosoitukset saavat vastarinnan luultavasti näyttämään hieman isommalta kuin mitä koko laajan Venäjänmaan todellisuus on, lienee jotain todella muuttunut. Vaalivilppi ei ole mikään uusi asia, mutta nyt se tuntuu oikeasti nyppivän monia.
Miksi valtaapitävien piti ylipäätään turvautua vilppiin? Onko tottumus toinen luonto vai eikö pientäkään riskiä haluttu ottaa?
Useimmat uskovat, että Putin ylitti oikeastikin 50 prosentin rajan. Kukaan ei epäile, etteikö hän ainakin olisi kirkkaasti voittanut toisella kierroksella.
Antaako vajaan 64 prosentin virallinen mutta kiistelty vaalitulos Putinille jotenkin vahvemman mandaatin kuin rehellisesti laskettu pienempi vaalivoitto?
Jäätävä tuuli käy silmiin
Maneesinaukion kyyneliä Kremlin tiedottaja selitti niin, että jäätävä tuuli kävi Putinin silmiin. Mutta miten Putin aikoo reagoida kolmannen kautensa haasteisiin?
Yksi vaihtoehto olisi ryhtyä joustavammaksi ja todella käydä käsiksi uudistuksiin. Toinen vaihtoehto on palata vahvan johtajan rooliin ja asettaa kova kovaa vastaan.
Putinin presidenttiydessä ei tietysti ole kyse pelkästään Putinista. Kremlin piiri on vallan ja rahan liitto, josta ei ole jäsenluetteloa. Siinä se poikkeaa vanhasta NKP:n politbyroosta, jonka nimilista sentään oli julkinen ja nokkimisjärjestyskin näkyi kerran vuodessa karvahattupäisten miesten rivistöstä Punaisen torin laidalla.
Eliitillä on paljon menetettävänä, mikä varmasti aiheuttaa pientä muutosvastarintaa.
Putin teki niin paljon kalliita vaalilupauksia, ettei edes nykyinen öljynhinta riitä niiden toteuttamiseen.
Pettyneitä voi siis tulla lisää. Mutta samalla kannattaa muistaa, ettei tämän talven protestiliike ole mikään yhtenäinen joukko. Joukosta löytyy niin länsimaisia liberalisteja ja vasemmistolaisia kuin nationalistejakin aina hihhulilaitaa myöten.
Tällä viikolla on jo näkynyt enemmän hajaannuksen merkkejä kuin joulukuussa. Protestoijat ovat olleet erimielisiä taktiikasta luvallisten ja luvattomien mielenosoitusten suhteen.
uutiskirje 
