Keskustelu johtajien kannustamisesta saavutti jonkinlaisen lakipisteen viime viikolla, kun omistajaohjauksesta vastaava ministeri Heidi Hautala erotti melkein koko Finnairin hallituksen. Johtajabonukset työntekijöiden säästökuurin aikana ylittivät kynnyksen, joka aiemmissa kohuissa on jäänyt ylittämättä. Yritysjohtajien kohtuuttomia etuja on kritisoitu vuosia ilman tulosta.
Eläkkeellä oleva ajankohtaistoimittaja Timo-Erkki Heino tarkasteli kannustimia lokakuussa 2010 TV1:n dokumentissa Työt, tulot ja optiot. Sen sekä Heinon Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä viime vuonna julkaiseman artikkelin perusteella kohtuuden yhteiskunnan repeäminen on paikannettavissa laman jälkeiseen vuoteen 1995.
Heino selvitti viiden suuren pörssiyrityksen – Fortumin, Konecranesin, Nokian, Nordean ja UPM:n sekä niiden edeltäjien – yhden satunnaisesti valitun työntekijän ja toimitusjohtajan tulojen kehitystä pitkällä aikavälillä.
”1960- ja 1970-luvulta lähtien 1990-luvun puoliväliin asti toimitusjohtajan ja työntekijän tuloissa oli selvä ero, mutta tulot olivat kuitenkin tarkasteltavissa samalla asteikolla. Suomi oli kohtuuden yhteiskunta”, Heino kirjoitti YP:ssä.
Ollilalle 50 miljoonaa
Ennen vuotta 1995 toimitusjohtajan ja työntekijän tulojen välinen ero ilman Suomessa poikkeuksellista Nokiaa oli 14-kertainen. Vuosina 1995–2009 se oli 31-kertainen ja Nokia mukaan lukien 110-kertainen.
Huipulla olivat Nokian Jorma Ollilan yli 50 miljoonan euron tulot vuonna 2000. Työntekijän tuloihin verrattuna toimitusjohtajan tulot olivat 2 413-kertaiset. Edelliselle kannustinkohulle kasvot antaneen Fortumin Mikael Liliuksen lähes 12 miljoonan tulot vuonna 2006, olivat 226-kertaiset työntekijän tuloihin verrattuna.
Myös edeltäjiinsä verrattuna kummallakin oli tähtitieteelliset tulot. Fortumin edeltäjän Neste Oy:n toimitusjohtajan Uolevi Raaden verotettavat tulot vuosina 1960–1979 olivat inflaatiokorjattuina keskimäärin 215 750 euroa vuodessa. Nokiassa Ollilaa ennen Björn Westerlundin ja Kari Kairamon tulot vuosina 1967–1988 olivat keskimäärin 373 000 euroa vuodessa.
Amerikkalainen kulttuuri tuli Suomeen
Ennen 1990-luvun lamaa Suomen talouselämää hallitsi kaksi liikepankkia. Tulohuipulla olivat niiden toimitusjohtajat keskimäärin 300 000 nykyeurolla.
Lamassa pankkilinnakkeet murtuivat ja 1993 suomalaisyhtiöiden omistus avattiin ulkomaalaisille sijoittajille. Vain neljä vuotta myöhemmin pörssiyhtiöiden arvosta puolet oli ulkomaisissa käsissä. Silloin kannustinajattelun toivat tullessaan amerikkalaiset omistajat. He edellyttivät omistaja-arvon kasvattamista ja vaativat sen vuoksi johdon kannustamista optioilla, jotta yhtiön osakekurssi nousisi, kirjoittaa Heino.
Siirtymää kohtuudesta kohtuuttomuuteen edesauttoi Heinon mukaan se, että yritysjohdon tulot tulivat yhteiskunnallisesti hyväksytyiksi. Tähän taas vaikutti keskeisesti sosialismin ja sen pelotevaikutuksen poistuminen.
Finanssikuplaa kasvattamassa
Vuoteen 2009 mennessä optiovoittoja ja osakepalkkioita maksettiin yhteensä 5,4 miljardia euroa. 1 008 henkilöä sai niitä yli miljoonan, 42 henkilöä yli kymmenen miljoonaa. Nämä ja optioita välittäneiden suuret palkkiot olivat kasvattamassa finanssikuplaa, joka puhkesi vuonna 2009.
Muodollisesti optio-ohjelmista päättivät yhtiökokoukset, mutta käytännössä yhtiöiden hallitukset eli juuri se nyt kritisoitu hyvien veljien piiri, joka optiot myös kuittasi itselleen. Suurten pörssiyhtiöiden hallitusten jäsenistä noin 90 prosenttia on entisiä tai nykyisiä yritysjohtajia ja usein heillä oli optio-ohjelma myös omassa yrityksessään.
Sitoutetut jättivät Nokian
Tutkimuksia optioiden vaikutuksista yhtiöiden pörssikurssiin ja yleensä menestykseen on olemassa hämmästyttävän vähän. Sirpa Komulainen selvitti vuonna 2000 gradussaan 24 pörssiyhtiön optio-ohjelmia ja huomasi, että johtajat saivat palkkionsa automaattisesti oli yhtiön kurssikehitys hyvä tai huono.
Optioiden sitouttavaa vaikutusta Timo-Erkki Heino selvitti Nokiassa, missä 1990-luvun lopun it-buumissa merkintähinnaltaan yhden euron option pääsi myymään 50–60 eurolla. 85 Suomen suurituloisinta oli tänä aikana Nokian johtajia. Työt, tulot ja optiot -ohjelmaa varten hän selvitti, että syksyllä 2010 heistä 60 prosenttia oli jättänyt Nokian ja vain 26 prosenttia oli edelleen ”sitoutunut” yhtiöön.
lehti 