Lauri Ihalaisen johtama SAK on selvittelemässä linjauksiaan toisesta lamasta. Ensimmäistä lamaa hoidettiin pitkälti Paavo Lipposen, vientiteollisuuden ja sijoittajien ehdoilla.
Perintö Lipposen hallitukselle oli varsin synkkä. Holkeri-Liikasen hallituksen velattomasta valtiontaloudesta, veronkevennyksistä ja kysynnän ylikuumentamasta tilasta oli siirrytty Aho-Viinasen vahvan markan, nopeasti velkaantuvaan valtion talouteen. Yhteiskunnan kaikkia kustannuksia ajettiin alas. Kulutuskysyntää haluttiin ylläpitää verohelpotuksin, mikä jatkui edelleen Lipposen hallitusten aikana. Funktionaalinen tulonjako repesi pääomatulojen eduksi, ay-liike joutui taipumaan.
Tämä oli pohjoismaalaisittain poikkeuksellista, poikkeuksellisena sitä voitaneen pitää koko OECD:n sisällä. Tapaa selviytyä lamasta voidaan pitää kolmikannan tuotteena, jossa köyhien kyykytyksestä tuli arkipäivää, leipäjonot syntyivät, työttömyys kasvoi kehitysmaiden tasolle. Toimien teoreettinen malli perustui vientiteollisuuden ylläpitämiseen pankkitukien kautta. Pk-sektori sai tuta tämän rajuna konkurssiaaltona ja ihmisten hätänä.
Jälkiviisautta on kysymys, olisiko kansakunta vähemmin kärsimyksin selvinnyt, jos valtiovalta olisi keskittynyt kansalaisten välittömän hädän lievittämiseen ja jättänyt pankit sekä suurteollisuuden ulkomaisen pääoman ”armoille”.
Leimallista Ihalaisen vajaalle 20 vuodelle oli siis ay-liikkeen taipuisuus kolmikannassa, työrauhavelvoitteen turvaaminen, pitkät sopimukset, sosiaalipoliittisten tavoitteiden hämärtyminen, tuloerojen kasvun hyväksyminen. Tämähän on ollut se, mikä on ulospäin näkynyt, mutta sen takana ovat olleet työmarkkinaratkaisut, eri alojen työehtosopimukset ja työlainsäädännön muutokset, lausuminen säädösten sisällöstä.
Tuosta kokonaisuudesta on suodattunut aikaa leimaava paikallisen sopimisen periaate, työajan lyhenemisen loppuminen, pätkätöiden yleistyminen, sosiaalisten indikaattorien osoittaessa epävarmuuden lisääntyneen yhteiskunnassa, tuloerojen kasvaessa.
Olisiko tämä eriarvoisuuden kasvu ja yritysten yhteiskunnallisen vastuun kiertäminen ollut vältettävissä?
”Ihalaisen aikaa” leimaa taloutemme avautuminen, josta työmarkkinoilla ei ollut aiempaa kokemusta. Rahamarkkinoiden avautuminen, liittyminen EU:n ja yhteisvaluutan, euron synty pakottivat – ehkä – edelleen uskomaan vientiteollisuuden kaikkivoipaisuuteen. Tuotannon pk-sektorin kehitys ja usko kotimarkkinoihin olisi ilmeisesti tarjonnut pehmeämmän vaihtoehdon selvitä edellisestä lamasta.
Valittua linjaa ei kuitenkaan tule yksin panna Ihalaisen ja ay-liikkeen tiliin. Tässähän vain jatkettiin vientiteollisuuteen luottavan, suljetun devalvaatiotalouden linjaa, johon oli luotettu hyvinvointivaltiota rakennettaessa menneinä vuosikymmeninä.
Palkankorotuksista luopuminen ja niiden korvaaminen verohelpotuksilla sekä pääomatulojen verotuksen keveneminen on epäilemättä tukenut pääomatulojen kasvua kuten myös paikallisen sopimisen laajeneminen. Samaan suuntaan on toiminut myös pätkätöiden lisääntyminen eli työnantajan yhteiskunnallisen vastuun ja vajaatyöllisyydestä huolehtimisen lieventäminen on laillistettu.
Elitistiseen, porvarilliseen historiankäsitykseen nojaa väite, että kokonaisuus olisi yhden suurmiehen ansiota. Ihalaisen ajalle on kuitenkin myös ominaista se, että ay-liikkeen ja ylipäätään työväenliikkeen päätöksenteko on jäänyt (liukunut?) entistä harvempiin käsiin.
Asiat eivät vain yksinkertaisesti enää kiinnosta suuria joukkoja tai ihmisiä ei saada kiinnostumaan omista asioistaan, me emme pysty tarjoamaan mitään tosi-tv:hen verrattavaa, asiamme tuntuu vaikealta.
Ay-liikkeen ja ehkä koko työväenliikkeen koulutuksellinen ote alkoi hämärtyä, kun yritystalouden ymmärtäminen nousi kansantalouden ymmärtämisen sijaan keskeisimmäksi asiaksi, EVA tunki lonkeronsa ay-liikkeen sisään.
Palkansaajien tutkimuslaitos on käsillä olevan lamantorjunnassaan lähtenyt tuloeroja tasaavista toimenpiteistä, kansalaisten kulutuskykyä lisäävistä toimista. Tämä perinteinen lääke ei ole enää itsestään selvyys ay-liikkeelle kuten se oli menneinä vuosikymmeninä.
Kysymys on siitä, että tuloerot ovat kasvaneet myös ay-liikkeen sisällä ja solidaarisuuden ajatuksista on vieraannuttu, ainakin palkkahaitarin yläpäässä. Joukkoliikkeen ominaisuuksien palauttaminen lienee keskeisin haaste Ihalaisen jälkeiselle ajalle, solidaarisuuden uudelleen löytäminen ay-liikkeen keskeiseksi arvoksi, yhteiskunnan vähempiosaisten ymmärtäminen, sirkushuvien sijaan tiedon lisäämistä, koulutusta ja omia tietokanavia jäsenistölle.
lehti 