Jerofejevin veljekset Viktor ja Andrei näkyvät Venäjällä jatkuvasti keskellä erilaisia mediarähäköitä. Putin-nuoret haastoivat kirjailija Viktorin oikeuteen venäläisyyden häpäisemisestä ja polttivat hänen teoksiaan julkisesti.
Taidekuraattori Andrei erotettiin Tredjakovin galleriasta 20 vuoden palveluksen jälkeen, kun hän vei Pariisin taidemessuille rohkean näyttelyn Uusi poliittinen taide. Kulttuuriministeriö vimmastui erityisesti valokuvasta, jossa miliisimiehet suutelevat keskellä kansallista koivikkoa.
Sitten Andrei kokosi Saharov-keskukseen uskonnollista fundamentalismia arvostelleen näyttelyn Kielletty taide. Kirkolliset piirit haastoivat hänet oikeuteen ja vankeus uhkasi, mutta hän selvisi 200 000 ruplan sakoilla.
Perhe eli suljetussa etuoikeutetussa maailmassa.
Andrei sanoo syyllistyneensä kuuliaisuusrikoksen – hän ei noudattanut sensuurin käskyjä.
Isä oli Stalinin tulkki…
Kesyttömät veljekset tulevat korkeimmasta neuvostoeliitistä. Viktor Jerofejevin kirja Hyvä Stalin kertoo perheen draaman. Isä Vladimir oli huippudiplomaatti.
Innokkaana komsomolnuorukaisena hän halusi Espanjan sisällissotaan ja meni keskuskomitean tulkkikouluun 1937. Sota heitti hänet Aleksandra Kollontain avustajaksi Tukholmaan. Hän kertoi muun muassa, miten Kollontai lähetti 1944 Marcus Wallenbergin tapaamaan Suomen johtoa ja irrottamaan Suomen sodasta. Vakuudeksi Kollontai tilasi samaan aikaan Helsinkiin massiivisia pommituksia.
Sodan jälkeen isä toimi Stalinin ranskan tulkkina. Isä ihaili Stalinia ja todisti, miten suvereenisti generalissimus pyöritteli läntisiä neuvottelijoita.
– Sitäkin arvokkaampaa on, että hän myöhemmin muutti mielipidettään suuresta johtajasta, sanoo Viktor.
…kulttuuriattasea ja diplomaatti
Toimittuaan Molotovin työryhmässä ulkoministeriössä Vladimir siirtyi kulttuuriattaseaksi Pariisiin. Hän innostui modernista kulttuurista ja rakasti ranskalaista viiniä ja ruokaa. Hän seurusteli Picasson, Louis Aragonin ja Yves Montandin kanssa, järjesti konsertteja Rostropovitshille, Emil Gilelsille, Leonid Koganille. Isä otti jopa yhteyttä ensimmäisen venäläisen kirjallisuuden Nobel-palkinnon saajan Ivan Buninin leskeen Vera Muromtsevaan ja osti tältä nobelistin arkiston Moskovaan.
Vladimir toimi lähettiläänä Senegalissa ja Unesco-valtuutettuna Pariisissa. Perheellä oli harvinainen etuoikeus matkustella. Vladimir kuvasi maailmalla paljon kaitafilmejä. Eräässäkin hän pitää lähetystön puolueosaston kokousta Dakarissa palmupuiden varjossa hiekkarannalla taustallaan valtameren hyökyaallot.
Brutaali todellisuus lamautti
Perhe eli suljetussa etuoikeutetussa maailmassa. Ranskassa asuneiden poikien oli mahdoton sopeutua nuhjuiseen neuvostotodellisuuteen. Neuvostokoulu ja raaka katu kodin paratiisin ulkopuolella oli julma katastrofi, muistelee Viktor, vaikka hän sanookin:
– Minulla oli onnellinen Stalinin ajan lapsuus.
Myös Andrei kertoo, että lännestä Venäjälle joutuminen oli shokki. Koulusta tullessaan hän sortui heti vuoteeseen vaatteet päällä kaiken brutaaliuden lamaannuttamana. Se oli vieras vihamielinen todellisuus, johon ilkeä kohtalo oli käsittämättömästi heittänyt hänet.
Andrei viittaa underground-taiteilija Ilja Kabakoviin, joka sanoo, että taiteilija on vakoilija, joka piilottelee. Niin Andreita kiinnostikin taiteessa pienestä pitäen toisen, vaihtoehtoisen ja kielletyn todellisuuden etsiminen. Undergroundtaiteessa oltiinkin kiinnostuneita tuntemattomien mantereiden löytöretkeilijöistä kuten suuresta Mikluha-Maklaista.
Kirjallinen atomipommi
katkaisi isän uran
Viktor osallistui 1978 sensuroimattoman Metropol-almanakan toimittamiseen. Se merkitsi ”kirjallista atomipommia” neuvostorajoituksia vastaan. Isä kutsuttiin skandaalin takia pois Wienistä. Uran katkeaminen oli hänelle ”kuin kuolemanrangaistus”.
Isä joutui ulkoministeriössä uhkaavaan eristykseen, Viktoria uhkasi karkotus Siperiaan ja Andrei joutui virkakieltoon. Kuitenkin Andrei muistelee, että jupakka sementoi perheen. Kotona oli koko ajan ollut skandaaleja moitteettomasti käyttäytyneiden vanhempien ja totuudenpuhuja-poikien välillä. Ne loppuivat, kun perhe joutui tuhon partaalle.
Viktorilta vaadittiin pokajankaa eli katumuskirjettä – muuten isä erotetaan. Isä kuitenkin kielsi poikaa allekirjoittamasta häpeällistä kirjettä sanoen: yksi poliittinen ruumis perheessä riittää, en tahdo toista.
Viktor sanoo:
– Ihmiset kysyvät minulta usein: miten saatoin tuhota isäni uran, hänethän kutsuttiin Metropolin takia Neuvostoliiton suurlähettilään postilta Wienistä? Oliko hän raivoissaan? Eräät eivät usko, kun kerron, että isä ei kertaakaan moittinut minua.
Kommunistina Vladimir tuki Gorbatshovin uudistuskurssia. Vaikka hän katsoo neuvostojärjestelmän sortuneen omaan valheellisuuteensa, hän pitää sen tuhoa historianfilosofiselta kannalta yleisinhimillisenä katastrofina – ihmiskunta menetti toivon inhimillisestä järjestyksestä.
Dialogia ja ei-dialogia
Viktor näkyy koko ajan Venäjällä erilaisten debattien ristiaallokossa. Andrei sanoo, että Viktor on kirjailijaperformanssi, esiintyvä taiteilija, joka etsii dialogia ja näyttämöitä keskustelulle. Hänellä onkin hämmästyttäviä puhekumppaneita. Viktor tapasi jopa pääideologi Vjatsheslav Surkovin puhuakseen tälle veljensä puolesta, kun tätä uhkasi ortodoksipiirien ajama vankeustuomio. Viktor sanoi, että Surkov oli innostunut keskustelemaan ja esitti hämmästyttävän liberaaleja mielipiteitä.
Näyttelyjärjestelijä Andrei kaikessa asiallisuudessaan on paljon radikaalimpi. Hän ei usko dialogiin, vaan sanoo, että kivettynyttä järjestelmää voi vain lyödä halolla päähän. Hän ei hyväksy haastavan nykytaiteen piilottamista ”taideghettoon” – taide kuuluu kansalle ja sen tulee hämmentää kansaa.
Hän selittää nykytaiteen sensuroimisen suoraviivaisesti:
– Venäjällä Afrikka taistelee länttä ja eurooppalaisuutta vastaan – taidebyrokraatit ovat afrikkalaisia. He pelkäävät kaikkea, eivät tunne nykytaidetta eivätkä haluakaan tuntea.
Venäjä katsoo Iivana Julmaan
Andrei on huolissaan venäläisen yleisen mielipiteen valtavirrasta:
– Taantumuksellinen Venäjä katsoo kauas menneisyyteen. Se kaihoaa Iivana Julman mallia, opritshnikkien pakkovaltaa. Vladimir Sorokin on kuvannut tätä osuvasti kirjassaan Pyhän Wenäjän palveluksessa ja uutuudessaan Sokeri-Kreml. Fasismin idut, fundamentalismi ja oikeauskoisuus tulee 1600-luvulta, ajalta ennen Pietari Suuren länsimaistamista ja modernisaatiota.
Viktor ihmettelee, miten kansa antaa sovinnolla pienen virkamieseliitin ja oligarkkien omia kansallisrikkaudet ja luonnonvarat – kuin maaorjuuden ja yksinvaltiuden aikana. Nykyfeodalismin voimahihnat kulkevat ylhäältä alaspäin, sanoo hän:
– Alhaalta ylöspäin taas etenee tänään yksityisomistus, taloudellisesti itsenäinen keskiluokka ja kehittyvä yritteliäisyys. Oikea omistus kehittyy kuitenkin hitaasti. Sitä estää perinteinen venäläinen paternalismi, työntekijöiden täydellinen alistuminen herrojen valtaan. Nuori polvi on aloitteellista. Vanhat ovat menneessä kiinni, passiivisia, he kaipaavat kaikkivaltiasta isäntää ja kovaa kättä.
Lännen kommunistit putinismia ihailemassa
Neuvostoliiton valtiososialismi oli samaa feodalismia, sanoo Viktor. Eliitti hallitsi, kansa oli politbyrokraattien objekti, vailla oikeuksia, sille jätettiin vain rippeet.
Viktor ihmettelee, että lännessä monet kommunistiset tahot ihannoivat putinismia:
– On vaikea uskoa tällaisten ”toverien” älylliseen ja moraaliseen kelvollisuuteen. Neuvostoliitto on ohi ja tiedon olisi luullut kantautuvan länteenkin. Venäjä ei tänään ole todellakaan mikään työläisten paratiisi.
– Putin on kansallistanut, lisännyt valtionomistusta ja peruuttanut yksityistämistä. Ilmeisesti valtion kontrolli viehättää äärivasemmistoa. Mutta Putinin järjestelmällä ei ole mitään tekemistä kansanvallan tai kansan hyvinvoinnin kanssa. Kansallistaminen tapahtuu harvainvallan hyväksi ja lisää vain pienen eliitin kerskakulutusta. Se vahvistaa nykyfeodalismia. Valtiollisiin ja sotilaallisiin projekteihin lapioidaan rahaa, joka on pois kansalta.
Eurooppa on Venäjän mahdollisuus
– Miksi Venäjä kaveeraa Hugo Chavesin, Kuuban, Nicaraguan kanssa?
– Militarismi ja antiamerikkalaisuus viehättävät vanhoja tovereita. Venäjä vannoo moninapaisen maailman nimiin luodakseen vastapainon Yhdysvalloille. Vanhat liittolaisjärjestelmät ovat sortuneet, nyt etsitään uusia – vasemmistodiktatuureista. Kaksinaamainen retoriikka toitottaa kauniita julistuksia, joiden takana piileskelee kyyninen valtapolitiikka. Venäjän voima ei kuitenkaan riitä vastustamaan Amerikkaa ja Kiinaa. Se on toivoton yritys, amerikkalaiset nimittävätkin Venäjän avausta Latinalaisen Amerikkaan ”pikkuhuliganismiksi”.
Venäjän ainoa mahdollisuus on Eurooppa, sanoo Viktor:
– Mutta kestävän kumppanuuden luomiseksi sen on omaksuttava EU:n demokraattiset arvot, oikeusvaltio, oikea markkinatalous ynnä muuta. Tämä väistämättömyys herättää optimismia Venäjän suhteen pitemmällä tähtäimellä.
lehti 