Kävi niin hassusti, että Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja suuttui muuan blogikirjoituksestani niin, että kirjoitti siitä Helsingin Sanomiin. Häntä närkästyttivät minun ja kahden muun nuoren naisen kritiikit, jotka kohdistuivat presidentin syrjäytymistyöryhmän Ihan tavallisia asioita -kampanjaan.
Kampanjan ajatus on siis se, että nuorten syrjäytyminen loppuu, kun ”yhteisöllisyys” lisääntyy. Yhteisöllisyys taas lisääntyy parhaiten nettisivulla, jossa käsketään paistamaan yhdessä pullaa. Johtaja itse toteutti neuvoja mollaamalla nuorisoa Hesarissa.
Vaihtoehtoja ei ole, siispä tukkikaa turpanne.
Ideologia on onnistunut, kun se on luonnollistunut. Se on tehokkaimmillaan näyttäytyessään neutraalina, ei-ideologisena lähtöpisteenä, johon kaikkea muuta verrataan. Sen kritisointi nähdään kerrassaan sopimattomana.
Oikeistolainen talousdeterministinen puhe on saavuttanut tällaisen aseman – herra tietää miten, sen verran ohuesti sitä on perusteltu. No, herrat tietävät myös, että hyvää propagandaa saa rahalla.
EVA:n johtajan ja hallitsevan poliittisen sekä talouseliitin viesti on, että vaihtoehtoja ei ole, siispä tukkikaa turpanne ja näperrelkää jotain toisarvoista. Päämäärätietoisesti luotu epätasa-arvoisuus onkin yhtäkkiä ikävä onnettomuus, josta selvitään iltarukoilulla.
Rakenteista ja politiikasta on parempi olla hiljaa. Sen sijaan on moralistisesti kaakatettava.
Ihan tavallisia asioita -kampanjan ainoa vika on siinä, ettei se mitenkään puutu ongelmaan, johon se väittää puuttuvansa. Ylemmän keskiluokan omatunto- ja jääkaappimagneettiviisaus -kampanja olisi osuvampi nimi.
Kritiikkiä ei haluta ottaa kuuleviin korviin ja jos otetaankin, sitä ei haluta ymmärtää. Kampanjan puolustajat väittävät muun muassa, että rakenteellisiin ongelmiin puuttuminen tarkoittaa yksilön vapauttamista vastuusta.
Huolensa kullakin. Suurin osa syrjäytyneistä ja syrjäytymistä väistelevistä on kantanut vastuuta enemmän, aiemmin ja laajemmin kuin olisi millään mittarilla mitaten kohtuullista. Ne, jotka ovat selvinneet, eivät ole selvinneet sen vuoksi, että systeemi paijaa, vaan siitäkin huolimatta, että se potkii päähän.
Ne onnekkaat teepussirunoilijat taas, jotka luulevat menestyksensä olevan vain omaa ansiotaan, eivät ymmärrä sellaisesta maailmasta mitään. Heistä asia on aivan simppeli: olkaa yhtä hyviä kuin mekin, niin pärjäätte. He eivät voi käsittää, miksi jotkut valitsevat olla huonompia.
Siitä puhe mistä puute: keski- ja yläluokilla vastuuntunnosta ja solidaarisuudesta, meillä muilla rahasta.
Eliitti on oikeassa siinä, että vaihtoehtoja ei ole – nimittäin niin kauan, kun niitä ei anneta. Eikä niitä ihan varmasti anneta, ne on otettava ja luotava.
Kirjoittaja on YTK ja toimittaja.
uutiskirje 
