Matkalla Swazimaasta Mosambikiin 25.6. Poliisi pysäyttää minibussimme Mosambikin pääkaupunkiin Maputoon tultaessa ja vaatii kuljettajalta rahaa. Kaksikymmentä Etelä-Afrikan randia.
Itsenäisyyspäivästä huolimatta Mosambikin oma raha metical ei tänään kelpaa. Swazimaalainen kuski, joka ei osaa portugalia, ja jolla ei rahaa myöskään ole, selittää hädissään meille englannintaitoisille. Edessä istuvan kaksilapsisen perheen isä huutaa päälle portugaliksi, heillä on eniten tavaraa avonaisessa peräkärryssä.
Lopulta kaivattu summa, noin kaksi euroa, löytyy takapenkiltä ja matka jatkuu.
Lakiesitys on hyvä, mutta miten on sen noudattamisen laita?
Mosambikilaiset aloittavat häveliään keskustelun maksusta ihmetellen sen syytä, kunnes kysyn muka viattomasti, että oliko kysymys korruptiosta. Matkustajat hätkähtävät ja seuraa hetken vaivautunut hiljaisuus, kunnes rahat antanut nuori nainen myöntää juuri näin olevan.
– Mutta mitä voimme muka tehdä asialle, hän kivahtaa.
Puhe kääntyy Mosambikin poliisin korruptoituneisuuteen. Kukaan ei usko, että parlamentissa oleva korruptionvastainen lakipaketti muuttaa mitään. Myöhemmin kuulen, ettei lakipaketin tarkoituksenakaan ole ehkäistä katutason korruptiota, mikä johtuu Centro for Integridade Pública -järjestön lakiasiantuntijan Baltazar Faelin mukaan asenteista, ei suinkaan lainsäädännön puutteesta.
Vuohet pankkiautomaatilla
Hämärän tultua tietyillä teillä on lähes mahdotonta välttyä epävirallisilta tiemaksuilta. Eräänä iltapäivänä chapa-minibussissa vieressäni istuva mies hauskuutti meitä kanssamatkustajia paljastamalla, että särpimen hankintatapa on niin yleinen, että poliisivoimissa chapoja jo kutsutaan ATM:ksi eli käteisautomaateiksi.
Myöskään yksityisautoilijoilta ei poliisin yleensä edes tarvitse pyytää mitään. Kysyy vain kuulumiset nimitellen ystäväksi ja työntää kätensä, yleensä onneksi sen, jossa ei roiku Kalashnikov-rynnäkkökivääri, auton ikkunasta sisään. Olen nähnyt tuttavieni pitävän varta vasten pikkurahaa käden ulottuvilla, sillä poliiseilta ei saa vaihtorahaa. Lisäksi heillä on tapana haluta kaikki rahat, jotka he asiakkaan lompakossa näkevät.
Juomarahat vaihtelevat muutamasta kympistä jopa muutamaan tuhanteen meticaliin. Hiljattain eteläamerikkalainen riippumaton elokuvantekijä oli menossa kuvaamaan yhteiskuntakriittisen räp-artistin Azagaian videonjulkaisukeikkaa, kun poliisi pysäytti hänet ja penkoi hänen reppunsa.
Löydettyään kameran he tivasivat syytä kameran kantamiseen ja sen kuultuaan moittivat ohjaajaa siitä, että Azagaia vain aiheuttaa ongelmia, eikä häntä siksi oikein kannattaisi kuvata. He myös alkoivat tivata kuittia, koska muuten ei voi muka mitenkään tietää, etteikö kamera olisi varastettu. Ilmaisunvapaus kuitenkin voitti ja ohjaaja pääsi jatkamaan matkaansa maksettuaan 500 meticalia, noin 15 euroa.
Tiemaksut ovat vain yksi esimerkki arkipäivän korruptiosta, jota mosambikilaiset ja maassa asuvat ulkomaalaiset joutuvat harjoittamaan. Myös terveysasemilla ja peruskouluissa, jotka periaatteessa ovat ilmaisia, joudutaan maksamaan miltei virallisiksi vakiintuneita maksuja, joilla virkamiehet paikkaavat riittämätöntä palkkaansa. Tätä kutsutaan cabritismoksi tunnetun sananparren mukaisesti, jonka mukaan vuohen (cabrito) tulee syödä, mihin se on kytketty.
Vaikka rahaa ei suoranaisesti pyydettäisikään, uskomukset lahjuksen välttämättömyydestä takaavat särpimen virkamiehen leivän päälle. Tuttavani kotiapulainen toipui hitaasti leikkauksesta ja uskoi, että leikkaus tehtiin tahallaan huolimattomasti, koska hänellä ei ollut rahaa antaa tavanmukaista lahjusta.
Juomarahat jäävuoren huippu
Mosambikilainen mies ja saksalainen nainen suukottelivat Rakastavaisten puistossa (Jardim dos Namorados), tietämättään sulkemisajan jälkeen. Pari vartijaa säntäsi paikalle herkimpänä hetkenä ja nosti ison mekkalan siitä, että rakastavaiset syyllistyvät vakavaan rikokseen, josta seurauksena on roimat sakot.
Pian he kuitenkin ehdottivat, että kun tässä kerran ollaan ystäviä niin eiköhän asia voida sopia ilman ajan tuhlausta kamarilla. Säikähtäneet rakastavaiset myöntyivät antamaan vartijoille 100 meticalia ja pääsivät jatkamaan heilasteluaan Rakastavaisten puiston ulkopuolelle.
Ruotsin suurlähettiläs Ulla Andrém sanoi taannoin ääneen sen, minkä kaikki maassa asuvat tietävät, mutta josta harvoin julkisuudessa puhutaan: ”Kansalaiset joutuvat maksamaan aivan liian monta coca colaa pystyäkseen toimimaan tässä yhteiskunnassa.”
Lähettiläs kuitenkin lisäsi, että ulkomaalaisiin investointeihin liittyvään läpinäkymättömyyteen verrattuna tällaiset juomarahat ovat vain jäävuoren huippu. Andrém moitti sitä, että hallitus luovuttaa luonnonvaroja monikansallisille suuryrityksille ehdoilla, joista kansalaisille ei anneta tietoa. Läpinäkymättömyys herättää kysymyksen siitä, onko investointien tarkoituksenakaan hyödyttää koko kansaa.
lehti 