Mietin pitkään, uskallanko kirjoittaa siitä, minkälaisena koin matkani Valko-Venäjälle, varsinkin sen jälkeen, kun laitoin linkin minskiläiseen tv-juttuun, joka kertoi venäjänkielisten toimittajien kongressista. Sitä kommentoitiin tyyliin, miten kehtaat legitimoida Lukašenkon regiimiä…
No jos kuitenkin uskallan kertoa, mitä näin.
Näin oudon symbioosin – Neuvostoliitto elää sovussa kaiken sen kanssa, johon totuimme internet-ajassa. Maailman brändit seisovat samoissa hyllyissä valkovenäläisten tuotteiden kanssa. Hintaero on huimaava, muttei laatu, ainakaan niissä voiteissa, jogurteissa tai paidoissa, joita ostin.
Miksi valtion yksinvaltias vaiensi opposition?
Autokanta Minskissä ja Brestissä muistuttaa suomalaista. Jonkin verran hienoja ajokkeja, mutta suurin osa – tavalliset pösöt, toyotat ja opelit – ei kovin uusia, mutta hyvässä kunnossa olevia.
Joukkoliikenne toimii. Kertamatka maksaa 20 senttiä, metrossa pyörivät sosiaaliset mainokset, muun muassa siitä, kuinka kannattaa ottaa huomioon kanssamatkustajat – seniorit, lapset ja vammaiset. Tai kuinka verojen avulla pidetään kunnossa puistot sekä rakennetaan kouluja ja sairaaloita.
Kadut ovat siistejä, roskia ei näy. Eikä ainoastaan Minskin keskustassa, vaan lähiöissä ja muualla, isojen valtateiden varrella ja pienissä kylissä. Ja paljon urheilevia nuoria, polkupyöräväyliä, urheilukenttiä.
Bussin ikkunasta näkee, että vanhojen talojen pihat ja tontit ovat yhtä huolittuja kun vieressä rakennetut uudet huvilat. Tuntuu siltä, että puheet suurien tuloeroja välttämisestä eivät jää vain puheiksi.
Kahviloissa on paljon iloista väkeä. Sekin täytyy sanoa, etten ole nähnyt humalaisia tai ärsyttävästi käyttäytyviä uusrikkaitta – hymyileviä ja iloisia ihmisiä taas paljon.
Eräs asia pisti silmään: Minskissä kaikki näkyvät kyltit olivat kahdella kielellä, valkovenäjäksi ja englanniksi. Vaikka venäjä on samaan ryhmään kuuluva kieli, välillä ymmärtäminen teki tiukkaa. Mutta samalla kaikki kaupunkilaiset puhuvat venäjää, jopa keskenään. Ymmärrän hyvin valkovenäläisten huolen oman kielen sälyttämisestä: vaikka suurin osa väestöstä pitää valkovenäjää äidinkielenä, noin 70 prosenttia tunnustaa, että kotona puhutaan ainoastaan venäjää.
Internetiin pääsee melkein kaikissa keskustan kahviloissa. Toisaalta etukäteen katsoimme Wi-Fi-paikkoja, joten en voi väittää, ettei ongelmia olisi. Venäläisistä tiedotusvälineistä luin, että siellä nettiin päästetään passitietoja luovuttamalla – sitä ei ollut. Monilla paikallisilla on nykyaikaiset puhelimet ja mobiililaitteet, joita he selailivat kahviloissa ja metrossa. En huomannut, että pääsy joillekin sivuille olisi estetty – ehkä en osannut hakea ”vääriä” (tai oikeita) osoitteita.
Nuoret tulevat juttelemaan estoitta. Jotkut haaveilevat lähdöstä ulkomaille, lähinnä opiskelemaan tai töihin.
Toiset aika sarkastisesti puhuvat omista näkemyksistään maan tulevaisuudesta – yllättävää kyllä, heitä eivät miellytä Venäjän, Liettuan, Latvian tai Puolan esimerkit. He näkevät maansa epäkohdat, mutta arvostavat niitä hyvinvointivaltion piirteitä, joita Valko-Venäjällä on: koulutus, terveydenhuollon saavutettavuus ja valtion tuki nuorille perheille oman asunnon hankkimiseen (valtion lainatakuut ja lainan osittainen tai kokonainen korvaaminen kolmannen ja neljännen lapsen jälkeen).
Korkeakoulun jälkeen on pakko tehdä töitä valtion laitoksissa – tai voi etsiä omaa onnea työmarkkinoilla, mutta sitten pitää korvata valtiolle tietty summa saadusta opetuksesta. Jos tuore asiantuntija suostuu lähtemään töihin maaseudulle, hänelle annetaan talo käyttöön. Jos henkilö jää asumaan maalle, muutaman vuoden kuluttua talo jää hänen omistukseensa.
Ymmärsin, että melkein 80 prosenttia teollisuudesta on valtion omistuksessa. Tehtaita modernisoidaan, mutta väkeä ei laiteta ulos. Tuottavuus kärsii, mutta sosiaalinen tasapaino säilyy.
Korruptiosta Valko-Venäjällä ei puhuta, enemmän moitteitta saa ”hyvä veli” -käytäntö. Ymmärtääkseni presidentin lähipiiri päättää suurista bisneksistä. Ehkä siitä osaavat kertoa enemmän Olvi, Nokia, Jukka-talot tai muut isot yritykset, joilla on siellä tuotantolinjoja.
Moskovalaiset tuttavat tyhjensivät apteekkien hyllyt Minskissä ja Brestissä – kuulemma Valko-Venäjällä lääkkeiden tarkistus on luotettavampi.
Tällaista olen nähnyt ja kokenut matkani aikana. Tietysti lyhyt käynti maassa ei anna kokonaiskuvaa tilanteesta, mutta monet asiat pistävät miettimään. En ymmärrä, miksi valtion yksinvaltias vaiensi opposition – mitä hän pelkää? Mitä säikähti kanssamatkustaja lentokenttäbussissa, kun kysyin häneltä, mitä hän itse kysyisi maan presidentiltä, jos hänellä olisi mahdollisuus siihen – mies parka vilkuili taakse ihan hikisenä. Seuraavana päivänä taksikuski nauroi samalle kysymykselle makeasti ja väitti, ettei hänellä ole mitään asiaa Lukašenkalle.
Miksi ei saa kuvata presidentin residenssiä kadulta – meitä pyydettiin (tosin kohteliaasti) poistamaan kamerasta otettuja kuvia talosta ja väitettiin, että siihen tarvitaan erikoislupa, mutta samalla kerrottiin että hotellihuoneesta voimme kuvata vastapäätä olevaa residenssiä mielin määrin.
Kaksi vuotta sitten Valko-Venäjä sai kokea taloudellisen kriisin, jolloin kauppojen hyllyt tyhjenivät, raha halpeni ja monet odottivat kansannousua – näin kertoi Ylellä näytetty dokumenttikin Euroopan viimeinen diktatuuri. Olisi mielenkiintoista tietää, muuttuiko Valko-Venäjä sen dokumentin jälkeen vai näenkö asiat väärällä tavalla.
Kirjoittaja on Spektr-lehden päätoimittaja.
uutiskirje 