Happihyppely
Liikunta- ja urheilumaailman keskusteluyhteys yhteiskuntaan ja yleiseen maailmanmenoon tuntuu pätkivän. Konkreettisena esimerkkinä tästä voidaan pitää yhdenvertaisuus- ja tasa-arvoperiaatteiden heikkoa toteutumista. Olen usein kuvannut liikunta- ja urheilupolitiikkaa epätasa-arvon linnakkeeksi, jossa vasta tällä vuosituhannella on ryhdytty puhumaan yhdenvertaisuudesta ja toteuttamaan tasa-arvoa.
Liikuntalaissa sanotaan selvällä Suomen kielellä, että ”Lain tarkoituksena on liikunnan avulla edistää tasa-arvoa ja suvaitsevaisuutta sekä tukea kulttuurien moninaisuutta ja ympäristön kestävää kehitystä.”
Juhlapuhetasolla liikunta ja urheilu näyttäytyvät usein positiivisessa valossa: liikunta tekee terveeksi, onnelliseksi ja auvoisaksi, kun taas urheilun nähdään saattavan jopa kansakunnat yhteisen asian äärelle. Onko jollakin sellainen harhakuvitelma, että liikuntapaikkapalvelut, liikunnan kansalaistoiminta ja liikuntapolitiikka olisivat tasa-arvoisia kaikille? Tai että liikuntapolitiikan keskiössä olisi kestävä kehitys ja suvaitsevaisuus?
Köyhyys on ehkä armottomin epätasa-arvoa lisäävä tekijä.
Kiistaton fakta on, että naiset ja miehet eivät ole samanarvoisia urheilun ja liikunnan kansalaistoiminnan maailmassa. Naisia on vähemmän valmentajina, tuomareina, päättäjinä ja apurahojen saajina. Liikunta ja urheilu ovat merkittäviä hierarkisoituneen sukupuolieron ylläpitäjiä. Urheilun tutkimus, valmennus, tiedotus ja johtaminen ovat miesten hallussa. Kilpaurheilussa miesten suorituskäytännöt edustavat normia, johon naisia usein verrataan.
Naisten ja miesten eriarvoinen asema kilpa- ja huippu-urheilussa on niin selvä, että sen näkemiseen ei vaadita maisterintutkintoa sukupuolentutkimuksesta – ei tarvitse avata kuin iltauutisten urheiluosuus ja asia käy harvinaisen selväksi.
Jos liikunta- ja urheilumaailma on miesten valtakunta, on se ainoastaan suomalaisten miesten valtakunta. Maahanmuuttajiin kohdistetaan paljon toimenpiteitä ja kehittämisohjelmia, mutta heitä ei nähdä aktiivisina toimijoina. Hankerahoitusta maahanmuuttajien kotoutukseen löytyy kyllä, mutta läpileikkaavaa ajatusta maahanmuuttajista tasa-arvoisina toimijoina puuttuu. Maahanmuuttajia on jonkin verran valmennustehtävissä, mutta vähemmän liikunta- ja urheilupolitiikan toimijoina.
Jos liikunta yhdistää kansoja, miksi se näkyy vain paikallistasolla seuroissa ja hiekkakentillä, mutta ei liikuntapolitiikan kovimmassa ytimessä kuten Suomen Olympiakomiteassa tai opetus- ja kulttuuriministeriön liikuntayksikössä?
Erityisryhmien liikunta ja vammaisurheilu eivät ole kaikkien intresseissä. Kuntien käytännöt erityisryhmien liikunnan toteuttajina näyttäytyvät kirjavina. On kuntia, joissa asiat on hoidettu mallikkaasti ja erityisryhmille on tarjolla monipuolista liikuntaa ja urheilua. Toisaalta on kuntia, joissa asiaa ei ole huomioitu lainkaan tai erityisryhmien liikunta nähdään osana sosiaali- ja terveyspalveluita.
Erityisesti paraurheilun niputtaminen kuntouttavaksi toiminnaksi sosiaali- ja terveyspalveluihin aliarvioi sen urheilullisuutta ja antaa viestin siitä, että paraurheilu on kaikkea muuta kuin tavoitteellista, kovaa urheilua. Onneksi paraurheilun arvostus on noussut ja se näkyy olympialaisten kasvaneissa yleisömäärissä.
Köyhyys on ehkä armottomin epätasa-arvoa lisäävä tekijä. Erityisen lujaa se kohtelee lapsia ja nuoria, jotka harrastavat aikuisia enemmän liikuntaa urheiluseuroissa. Tuoreet selvitykset osoittavat, että eri lajien hintakehitys on osittain tehnyt osallistumisen mahdottomaksi paitsi vähävaraisille perheille, myös jo osalle keskituloisia.
Lapsi ei ole vastuussa perheensä taloudellisesta tilanteesta ja siksi jokaisella lapsella ja nuorella tulisi olla mahdollisuus päästä mukaan seuratoimintaan. Valtion jakamalla seuratuella, ei yksistään pystytä laskemaan harrastamisen kustannuksia, sillä taustalla vaikuttavat mm. kuntien tilavuokrauspolitiikka ja kohonneet matka- ja varustemaksut.
Liikunnan kansalaistoiminnan tulisi olla se matalin kynnys liikuntaan ja urheiluun osallistumiselle, mutta näin ei enää ole. Seuratoiminta on keskiluokkaistunut ja jossain määrin muuttunut jopa ylemmän keskiluokan aktiviteetiksi. Joka tapauksessa se on köyhän perheen ulottumattomissa. Riittäviä resursseja ei tähän ehkä koskaan löydy ja tämä epätasa-arvon alue tulee olemaan se, joka eniten riistää sydäntä. Aikuinen pystyy käsittelemään kulloistakin elämäntilannettaan, mutta lapsi ei voi valita sitä kohtua mihin kiinnittyy.
Kestävän kehityksen, tasa-arvon tai monikulttuurisuuden tavoitteiden jalkauttaminen on usein jätetty hanketyön varaan. Tällöin niitä edistävät todennäköisimmin jo asialle vihkiytyneet toimijat. Liikuntapolitiikan keskeisenä yhteiskunnallisena tavoitteena on jo pitkään ollut liikunnan yhdenvertainen saavutettavuus, joka tietysti kuuluu julkisen vallan vastuulle.
Liikuntapolitiikka tavoittaa hyvin aktiiviset, mutta entistä suurempi osa on tippunut liikunnan ulkopuolelle. Tarvitaan sekä valtavirtaistamista, mutta myös kohdennettuja toimenpiteitä. Liikuntakulttuurin kehittäjiltä on puuttunut järjestelmällinen seuranta siitä, miten yhdenvertaisuus- ja tasa-arvotyötä edistetään. Tällöin asioihin päädytään reagoimaan vasta räikeimpien epäkohtien yhteydessä hankkeella, ei ennakoivasti, eikä varsinkaan niitä välttäen.
Jos liikuntapolitiikan vaikutuspiirissä olevien tahojen perustoiminnassa aidosti ja oikeasti tavoiteltaisiin kaikkien mahdollisuutta osallistua, ei tarvittaisi erillisiä ohjelmia, kampanjoita ja hankkeita eri kohderyhmille. Niin kauan kuin näin ei ole, on syytä ottaa edes pieniä askelia kohti tavoitetta, jossa liikunta on kaikkien ihmisten perusoikeus.
Kirjoittaja on valtion liikuntaneuvoston ja TUL:n hallituksen jäsen sekä TUL:n tasa-arvovaliokunnan puheenjohtaja.
uutiskirje 
