Keinutuolifilosofiaa osa 10
Vuonna 1872 saksalaisen Sosiaalipoliittisen yhdistyksen ensimmäisessä kongressissa jo muistutettiin, että kansantaloustieteilijöiden olisi syytä ottaa kansan ja valtion elämän tosiasiat havaintojensa kohteeksi, mikäli heillä on aikomusta ratkoa vaikeita yhteiskunnallisia ongelmia. Tällöin ei saa leikata kohdettaan ja tehtäväänsä irti elämän kokonaisuudesta.
Sosiologi Max Weber uskoi, että tätä kautta kansantaloustiede olisi voinut palautua takaisin alkuperäiseen tehtäväänsä, osaksi moraalisia ja poliittisia tieteitä. Tämän jälkeen olisi pitänyt kysyä, mikä vaikutus taloudellisilla ratkaisuilla on ihmisiin ja yhteiskuntaan, eikä jankata pelkkiä tuotantokäyriä.
Miksi osakesijoittajien asema on vahvistunut samalla kun kansalaisten elämästä ja arkipäivän tarpeista on tullut säästötoimenpiteiden kohde, onkin ihmisen arvon mittainen kysymys tässä ajassa niin filosofeille kuin yksityisiä voittoja korostaviksi talousarvailijoiksi muuttuneille kansantaloustieteilijöillekin.
Jos nykyinen mekaaniseen ja kaupalliseen ihmiskuvaan pohjautuva tavarauskomme on pohjimmiltaan puritaanisen kristinuskon tuote tai paremminkin tuon yksilön sielun pelastumiseen keskittyneen eristyneen elämäntavan luonnollinen seuraus, miten se voisi selvitä samoilla eväillä itsensä tuottamasta henkisestä, aineellisesta ja yhteiskunnallisesta umpikujasta, jolla se on tuohon umpikujaan ihmisen ajanut? Eli lisäämällä kulutusta ja työntekoa yhä pienemmillä palkoilla.
Tuntuisi hämmästyttävältä, jos ihmistä pelkkänä syntisäkkinä pitävällä luterilais-kalvinistisella kaiken maailmallisen turhuutta korostavalla filosofialla ei olisi ollut vaikutusta mieleemme. Puritanismi on tehnyt maailman näköisekseen.
Tosin akateemikko Matti Kuusi totesi 40 vuotta sitten, ettei edes yleinen oppivelvollisuus näytä kovin syvältä kouraisseen jokamiehen elämänkuvan ja tiedontason perustuksiin:
”Kansanihminen on pitänyt oletettua paremmin puolensa. Sitä paitsi ”kansan” ja ”sivistyneistön” vastakkainasettelu osoittautuu paljolti näköharhaksi: kouluneuvos saattaa musiikin harrastajana olla tyypillinen kansanihminen, kirjastoa käyttävä tehtaantyöläinen taas tähtitieteen tai sosiaalipolitiikan asiantuntija…”
Jokainen meistä kai odottaa elämälleen muutakin kuin pelkkää lisäarvoa. Tosin tuottamamme lisäarvonhan nappaa nenämme alta ne, joille töitä teemme.
Monen filosofin mielestä aito filosofia alkaa siitä, kun ihminen on kadoksissa itseltään ja epätoivoisesti kysyy, kuka minä olen. Kristinusko puhuu siitä, että ihmisen on monesti hukattava itsensä, löytääkseen itsensä.
Se, miksi taide ja kulttuuri pehmentävät niin heikosti henkistä ilmapiiriä rahan ja teknologian teräksisessä kulttuurissamme, juontuu vuosisataisesta puritaanisesta asenteesta, että taide on syntiä, pirun juonittelua, mutta matematiikan ja fysiikan avulla Jumalan teitä kulkeva voi kohota jumalallisten lakien empiiriseen käsittämiseen ja tulla valituksi Nokialandian kärkikaartiin.
Empirismi oli askeettisuuden keino etsiä ”Jumala luonnosta,” mutta taide teki ihmisen ylpeäksi ja etäännytti hänet jumalansa mietiskelystä. Katsottiinhan esimerkiksi aristoteelisen filosofian olleen pohjimmiltaan vahingollista kristillisyydelle, koska liiallinen filosofointi taiteen tavoin vei jumalasta poispäin.
Itse asiassa elämmekö me nyt puritaanien taivaassa, kun huulillamme kaikuu puritaanien tunnuslause: ”Hankkia täytyy sinun, hankkia!”
Omaisuuden keräämiseen, maailmallisuuden ja riettauden analysointiin keskittynyt puritaaninen uskonto on esineellistänyt ihmisen ”Jumalan työkaluksi,” kynittäväksi kuluttajaksi ja moralisoivien saarnojen kohteeksi. Saarnaajat vain ovat vaihtuneet papeista mainostajiksi ja finanssiasiantuntijoiksi.
Tässä 25-osaisessa juttusarjassa tarkastellaan maailman menoa keinutuolifilosofian perspektiivistä.
lehti 