Ranya ElRamlyn kiitetty esikoisteos on
Esikoiskirjailija Ranya ElRamlylla, 28, on edessään kaksi hankalaa asiaa. Hänen täytyy saada väitöskirjansa valmiiksi. Sille hän on antanut aikaa vielä vuoden. Ja hänen pitää kirjoittaa toinen kirjansa, mutta kynnys on korkealla, sillä esikoinen sai loisteliaat arvostelut, yhtä lukuunottamatta.
– Mutta sekin oli hauska ja niin hyvin kirjoitettu, ettei mulle tullut edes paha mieli, kirjailija sanoo.
Tätä syksyä on halkonut Auringon asema -kirjan markkinointityöt ja väitöskirjan teko on kärsinyt siitä.
– Muutenkin väitöskirja on vaikein asia, johon olen alkanut, uskomattoman vaikea, arvioi ElRamly. Monet asiat ovat olleet hänelle helppoja. Koulu oli helppoa ja opiskelukin yliopistossa oli helppoa.
– Tenttien teko oli sellaista pelaamista, leikkiä. Asetin itselleni tavoitteita ja kilpailin itseni kanssa. Mun on helppo suoriutua, kun mulle asetetaan selkeä tehtävä.
Sitten, ElRamlyn ollessa 25-vuotias, hänen äitinsä kuoli. Isä oli poissa, sisar opiskeli Prahassa. Alkoi pitkä pimeä kausi. Mikään ei tuntunut miltään, kunnes ElRamly palasi Kroatiasta, jonne oli saanut stipendin väitöskirjaansa varten, ja alkoi tuntea surua pitkän jähmettyneisyyden ajan jälkeen.
– Se oli surua, mutta samalla iloa siitä, että tunsin tunteen, hän sanoo.
Hän alkoi kirjoittaa irrallisia pätkiä, joista ennen pitkää muodostui kirja, vaikka hän ei ollut niin suunnitellut. – Ne olivat sellaisia fiilistelypätkiä, hän kuvailee.
Kirja sai alkunsa
vanhempien tarinasta
Auringon aseman lähtökohtana oli ElRamlyn suomalaisen äidin ja egyptiläisen isän tarina. Siinä on moneen kertaan lause Minun isäni tapasi minun äitini junassa matkalla Luxorista Assuaniin.
– Tajusin, että kaikki elämässäni oleva ja siihen tuleva juontuu tuosta lauseesta. Se rupesi näyttämään metaforiselta, ElRamly sanoo. Sen ympärille hän alkoi rakentaa tekstiään, joka kehittyi tarinaksi tyttären kasvusta.
– Se oli aika sotku, ElRamly kertoo ja ihmettelee, että muotoa on kehuttu hallituksi. – En missään vaiheessa ajatellut varsinaisesti muotoa, vain, että miten sen saisi kuulostamaan kauniilta.
Hän otti mukaan vastakohtapareja: valo ja pimeys, Suomi ja Egypti, valkoinen ja musta ja monia muita. Kirja etääntyi vanhempien tarinasta.
– Tavallaan se on vanhempieni tarina, mutta ei kuitenkaan. Yhtäkkiä fokus ei enää ollutkaan tarinassa vaan kielessä ja siinä, miten pystyy ylläpitämään noita vastakohtapareja ja niiden ristiriitaa. Enää ei ollut merkittävää, mitä oikeasti oli tapahtunut.
Toisen kirjan teemoja pyörii päässä. Mitään ei ole vielä paperilla, sillä väitöskirja on nyt ensisijainen työ. ElRamly haluaa vapautua siitä voidakseen keskittyä kirjoittamiseen. Rimakauhu kuitenkin vaivaa.
– Olen jo puolittain myöntynyt ajatukseen, että toinen kirja on ehkä jonkinlainen välityö. Tai jotain ihan erilaista, ehkä lyriikkaa.
Spiraalimaista
tekstiä
ElRamly kirjoittaa runollisesti, lauserakenteita rikkoen ja toistaen. Hänellä on monta lausetta tai lauseen osaa, joita hän viljelee läpi kirjan. Kirjailija vertaa kirjoittamistapaansa muistelemiseen. Lukija vertaa sitä hänen isänsä tapaan kuoria appelsiini: spiraaliksi.
– Eikö ihminen muistele sillä lailla, hän kysyy. – Palaa aina uudelleen aiempaan muistoon.
Hänestä lineaarisen kerronnan voisi panna uudelleen arvioitavaksi.
– Onko se kuitenkaan lineaarista, että tapahtumat kerrotaan siinä järjestyksessä kuin ne tapahtuivat, hän pohtii.
ElRamly ei ole aikonut kirjailijaksi. – Nuorena halusin diplomaatiksi tai poliitikoksi, mutta tajusin, että olen kumpaankin liian kiivas luonne, hän muistelee.
Hän on entinen kokoomusnuori, oikeistolaisen kodin kasvatti. Kokoomus alkoi kuitenkin tökkiä. – Huomasin, etten enää uskonut niihin juttuihin. Lukiossa oli aika rankkaa, kun piti puolustaa kokoomuksen politiikkaa vasemmistolaisille koulukavereille. Oli huojentavaa, kun saattoi luopua siitä.
Kunnallisvaaleissa ElRamly äänesti vasemmistoliittolaista ehdokasta. Hesarin vaalikone arvioi hänet vielä enemmän vasemmalle. Hän sanoo olleensa aika järkyttynyt siitä.
– Vasemmistoliittokin oli minulle liian oikealla, hän naureskelee. – Äänestin kuitenkin sitä, ettei ääni menisi hukkaan.
Hän tunnustaa, ettei olisi voinut äänestää vasemmistoa äitinsä eläessä.
– Poliittiset mielipiteeni olivat oikeistolaisia niin kauan kuin hän eli. Olin kiinni hänessä.
Äidin kuolema
vei kunnianhimon
Äiti kuoli yllättäen.
– Jos olisi ollut yhtään älliä päässä, olisin tajunnut, että kun ihmisellä on syöpä, on vaarana, että hän voi kuolla, Ranya sanoo nyt. – Mutta sivuutin sen mahdollisuuden. Siksi se olikin hirveä yllätys.
Hän toivoo, että olisi myöntänyt itselleen ajoissa, mistä on kyse. – Olisi voinut jättää riitelemättä edellisenä päivänä, olisi voinut kysyä paljon kysymyksiä.
Ranya ElRamly oli ennen kunnianhimoinen. Hänelle oli tärkeää, että sai yliopistolla hyvä arvosanoja. – Todella. Nyt olen äärimmäisen epäkunnianhimoinen. Kun rentoutuu, löytää oman juttunsa.
Siihen on vaikuttanut hänen äitinsä kuolema. Katkeruutta, syyllisyyttä ja välinpitämättömyyttä seurasi paluu todellisuuteen. – Ei enää kiinnosta, mitä muut sanovat. Oleellista on, että tekee sitä, mikä on itselle tärkeää, omaa.
Nyt hänelle on tärkeää pitää huoli siitä, ettei kunnianhimo iske kirjoittamiseen ja jähmetä sitä.
– Tuo kirja oli ensimmäinen asia, joka elämässäni tuli jostain syvemmältä, jonka tekemisestä todella nautin ja koin tärkeäksi.
Kirjaa ei käännetä
arabiaksi
Kun ElRamlylta kysyy, onko hän yhteydessä isäänsä hän vastaa lyhyesti:– En, eikä jatka aiheesta. Egyptiäkin hän kuvaa asiaksi, joka on ohi. Hän ei halua, että hänen kirjansa käännettäisiin arabiaksi.
– En jaksa alkaa puolustaa sen sisältämää länsimaisen naisen näkökulmaa. En halua, että kirjaa käytetään poliittisesti, se toimii kuitenkin enemmän tunteiden ja kielen tasolla.
Hän on joissakin yhteyksissä sanonut valinneensa suomalaisen kulttuurin.
– Kuinka vapaa valinta se sitten oli, en tiedä, hän toteaa. Hänestä on hassua, että kirjaa on tulkittu eri kulttuurien kuvaukseksi. Hänen mielestään sen Suomi ja Egypti ovat stereotypioita, tarkoituksellisesti jonkinlaisia ideoita näistä maista.
– Onhan siinä todellistakin, esimerkiksi makuja, hän kuitenkin myöntää.
Suomessa
ymmärrän merkit
Ranya asettui äitinsä ja sisarensa kanssa Suomeen ja Helsingin Kruunuhakaan yläasteikäisenä. Hänen ensimmäinen kielensä oli englanti, mutta hän ei muista aikaa, jolloin ei olisi puhunut suomea. Ennen Suomeen assettumista Ranya oli ehtinyt asua Tsadissas, Libyassa ja Egyptissä.
Hän viihtyy Suomessa, muttei tiedä tarkalleen miksi. Kirjassaan hän kirjoittaa, että Suomi on paikka, jossa sähköt eivät katkea koskaan eivätkä televisio-ohjelmat ole myöhässä.
– Minulle on tärkeää, että on paikka, jossa ymmärrän kaikki merkit, ettei tarvitse uhrata aikaa siihen, että yrittää ymmärtää.
Hän vertaa nyky-Suomen ilmapiiriä ilmaan heitettyyn korttipakkaan. – On menossa se vaihe, jolloin kaikkikortit ovat vielä ilmassa eikä tiedetä, mihin ne asettuvat. Se on jännittävää.
– Jokin peruspilari täytyy elämässä kuitenkin olla olemassa. Ehkä se on nauru, hän sanoo.
– Täällä on koti. Se on minulle tärkeä. Ja että voin viettää siellä aikaa rauhassa. Sinänsä on ehkä sama, missä se koti on.
Hän sanoo olevansa erakko, mutta viittaa usein puheissaan ystäviinsä. Hän puhuu paljon surusta, mutta nauraa usein surupuheen sekaan. Hän sanoo lisäksi, että yksinäinen länsimainen maallistunut ja pirstaleinen elämä on pelottavaa.
Mutta Ranya sanoo myös, että on iloinen siitä, että äitinsä kuoleman jälkeen — kun parisuhdekin oli kariutunut – selvisi yksin, ei tarvinnut ketään toista löytääkseen elämän uudelleen. Äärimmäissä surussa oli mukana ilo. – Ilo ja suru ovat samassa paikassa.
Surussa hän alkoi kirjoittaa. Hän ei kuitenkaan vielä kirjoittanut kaikkea edes siitä. – Toivottavasti elämään mahtuu paljon kirjoja.
uutiskirje 
