Emilia Kukkala
”Työttömyys hävettää entistä harvempia nuoria”, uutisoi YLE hiljattain. Uutinen pohjautui Suomen Akatemian tutkijan Jaana Lähteenmaan tekemään nettikyselyyn. Itse kyselyä enemmän kiinnitin huomiota uutisen otsikkoon. Hävettää? Miksi pitäisi hävettää?
”Vaikka yhä valtaosa työttömistä nuorista tahtoo töitä, niin entistä isompi osa nuorista ei tahdo tehdä työtä hinnalla millä hyvänsä, jos kohtuullinen elintaso on mahdollista saada muutenkin, Jaana Lähteenmaa sanoo.”
Tämähän on suorastaan loistava uutinen! Nimittäin niin kauan on turha odottaa toimeentuloon ja työoloihin muutoksia, kun suostutaan tekemään mitä vain ja millä hinnalla vain.
Myönnän itsekin joskus käytännössä lipsuneeni tästä solidaarisen laiskuuden ideologiastani. Tehneeni likimain mitä tahansa työtä melkein hinnalla millä hyvänsä, vaikken globaalisti ajatellen siihen olisikaan pakotettu.
Toisaalta ehdin niissä töissäni nähdä taas yhden siivun asioiden vasemmasta laidasta. Yhden syyn lisää sille, mihin vasemmistolaisuutta tarvitaan – joskaan en sen tarvetta ole tosissani koskaan epäillytkään.
Yksittäisen ihmisen syyllistäminen siitä, että tämä yrittää hankkia elatusta vaikka sitten paskapalkalla paskaduunissa, on ylimielistä ja typerää. Kaikille ei ole vaihtoehtoja. Siksi niitä pitää luoda. Riittävän perusturvan, mielekkäiden työpaikkojen ja kunnon työehtojen luomista ei voi jättää markkinoiden vastuulle. Tässä yhteydessä kannattaa tarkastella myös palkkatyön ja toimeentulon suhdetta.
Pitäisi muistaa olla syyttämättä sitäkin, joka syystä tai toisesta uskaltaa sanoa ei. Protestanttinen työetiikka on kova sana vieläkin. Mikä tahansa muu annetaan anteeksi, paitsi halu viettää mielekästä vapaa-aikaa, ja se on kummallista. Kaikkihan sitä haluavat.
Suurin osa ihmisistä haluaa myös tehdä töitä. Suurin osa tekee töitä, ja kovasti tekeekin. Vuosituhannen suurimpia valheita on, että työmies tai -nainen olisi laiska. Satojen tuhansien vetäessä itsensä piippuun psyykkisesti ja fyysisesti on aika härskiä väittää niin.
Työmarkkinoilla ongelma ei oikeasti ole yhtään kenenkään laiskuus tai jonkin epämääräisen häpeän tunteen puuttuminen. Ongelma on työn epätasainen jakautuminen. Maassa on koko ajan enemmän työttömiä samaan aikaan, kun työllisistä puristetaan viimeisetkin mehut pihalle.
Se on joillekin edullisempaa näin. Useimmille ei. Siksi asiaa pitäisi pitää tapetilla huomattavasti nykyistä enemmän. Mutta siihen sisältyy myös tiettyjä vaaroja. Jos ihmistä ei rääkätä liialla työllä tai juoksuteta kurssilta ja luukulta toiselle, se saattaa ehtiä myös aktivoitumaan poliittisesti. Jos ihminen luopuu kroonisesta häpeäntunteestaan, ”en vain yritä tarpeeksi”, hän saattaa alkaa etsiä ongelmia itsensä ulkopuolelta. Sekös vasta vaarallista olisi!
Ahkeruudesta vielä. Onhan työväenliikkeenkin piirissä vanhastaan arvostettu ahkeruutta, joka sinänsä on hieno piirre. Halu työskennellä on loistava ominaisuus niin kauan, kun työntekijä tuntee työntekonsa mielekkääksi ja saavansa siitä asianmukaisen korvauksen. Ihmisen pitää saada kokea työnsä tärkeäksi ja järkeväksi.
Mitäpä tässä maailmassa kattoon räkimällä aikaiseksi saisi, mutta työteliäisyyskin on hyvä asia vain niin kauan, kuin se lähtee työntekijästä itsestään. Ei (työpaikan menettämisen) pelosta ja (hengissä selviämisen) pakosta.
Ei ihmisen pitäisi tarvita myydä koko elämäänsä kapitalistiselle voitontavoittelulle. Ihmisen elämän ainoa tarkoitus ei voi olla tuotantovälineenä oleminen, ylenmääräisen varallisuuden tuotto jollekin toiselle. Täällä on niin paljon muutakin mukavaa.
Olen tehnyt lupauksen itselleni. Tärkeäksi kokemieni asioiden puolesta teen mitä vain, varallisuuden epäreilun kasautumisen ja kurjuuden lisääntymisen puolesta en mieluummin mitään.
Eikä muuten hävetä yhtään.
lehti 