Pirjo Hämäläinen
Siinä on nainen minun makuuni. Eläessään hän ei oppinut kotitöitä, keittämistä, kuuraamista tai luuttuamista, ja kaikki tekniikka oli hänelle niin vierasta, että levysoittimen käynnistämiseen tarvittiin ulkopuolista apua. Ikivanhat huonekalut kelpasivat asunnosta toiseen ja jos nojatuolin jalka petti, se korjattiin väliaikaisesti ja pian lopullisesti halolla. Hän suosi askeettisuutta eikä piitannut, vaikka pöly levisi palleroina ja vähät tavarat olivat herttaisesti huiskin haiskin.
Hän kärytti tupakkaa ja siemaisi mielellään tilkan vodkaa. Miehiä hänellä oli paljon, kaksi vihittyä, yksi vihkimätön, rakastajien määrää ei tiedä kukaan. Nuoruusvuosina hänen solisluun kuopastaan saattoi juoda lasillisen samppanjaa, mutta keski-iässä hän alkoi lihoa ja vanhoilla päivillään hän oli kunnon maatuska, tuhti ja leveä.
Nainen oli Anna Ahmatova, runoilija, joka on nostettu Venäjällä Aleksandr Pushkinin jälkeen hyväksi kakkoseksi. Ulkomailla Ahmatova on kuitenkin lyönyt Pushkinin, sillä kuten tunnettua, kotimaassaan palvotun neron säkeet eivät syystä tai toisesta käänny kunnolla vieraille kielille.
Tähän asti meikäläiset Ahmatovan ihailijat ovat saaneet tyytyä Marja-Leena Mikkolan ja Pentti Saaritsan suomennoksiin sekä Jelena Kuzminan laatimaan elämäkertaan, mutta nyt painosta on tullut erittäin kiinnostava kirja, Johanna Hulkon esikoisromaani Säkeitä Pietarista, jonka keskeisinä henkilöinä on kaksi vahvasti elävää Annaa, venäläinen runoilija ja suomalainen opiskelija, myöhempi virkanainen.
Suomalainen Anna samastuu venäläiseen, kulkee tämän jäljissä, etsii koomisen epätoivoisesti kotimuseon ovea, ryyppää itsensä rapakuntoon haudalla, kerää kirjoja. Kahta Annaa yhdistää rakkaus runouteen, venäjän kieleen ja Pietariin, mutta syvemmällä, pinnan alla, yhteisenä siteenä on huoli ainoasta lapsesta, ajatus lapsen hylkäämisestä ja sen aiheuttama sietämätön syyllisyys.
Ahmatovan poika Lev syntyi vuonna 1912 samoihin aikoihin ensimmäisen runokokoelman kanssa. Levin lapsuudessa Ahmatova eli tuotteliainta vaihettaan, hän loisti, kukoisti ja hurmasi, hän oli pietarilaisten modernistirunoilijoiden tähti, hän oli uuden ajan älykäs ja elegantti nainen. Avioliitto Levin isän, runoilija Nikolai Gumiljovin kanssa ei kestänyt: vuonna 1918 otettiin lopullinen ero ja assyriologi Vladimir Shileikosta tuli Ahmatovan toinen aviomies.
Tapahtumien kiivaissa pyörteissä Ahmatova ei jaksanut keskittyä poikaansa. Lev asui paljon Gumiljovin äidin luona ja oma äiti jäi hänelle vieraammaksi. Kun Lev oli vasta yhdeksän, hänen isänsä ammuttiin. Nouseva neuvostovalta ei tarvinnut Gumiljovin kaltaisia runoilijoita, dekadentteja, joilta ei ikinä irtoaisi proletariaattia kannustavaa tekstiä.
Levin isä teloitettiin vastavallankumouksellisena ja hänen äitinsä runot tuomittiin menneen maailman jonninjoutavaksi rihkamaksi, joten myös hän itse, poliittisesti kelvottoman boheemiperheen jälkeläinen, oli ilmeisessä vaarassa.
Ensimmäisen kerran Lev pidätettiin vuonna 1935, jolloin hän oli vähän yli kahdenkymmenen, ja sittemmin hän vietti hyvin pitkiä aikoja vankilassa, työleireillä ja karkotuksessa. Edes Stalinin kuolema ei tilannetta helpottanut: Lev pääsi kotiin vasta vuonna 1956.
Ahmatova teki parhaansa Leviä auttaakseen, seisoi Krestyn muurin juurella jalat verillä, lähetti paketteja, vetosi viranomaisiin, kirjoitti vihdoin itseään katkerasti halveksien muutamia Stalinia ylistäviä runoja. Lev ei ollut kiitollinen. Hänen mielestään Ahmatova, kaikkien tuntema kulttuuripersoona, yritti liian vähän ja käytti vääriä keinoja.
Vankeuskokemukset ja lapsuuden hylkäämiskokemukset kovettivat ja turruttivat Levin eikä hän kyennyt tulemaan äitinsä kanssa toimeen. Vaikka Lev palasi, Ahmatova oli lopullisesti menettänyt hänet.
Vielä huonommin kävi Ahmatovan entisen avomiehen. Etevä taidehistorioitsija ja toimittaja Nikolai Punin, joka oli syntyään helsinkiläinen, kuoli Vorkutan leirillä vuonna 1953. Hänen esteettinen rikoksensa oli, näin väitetään, Lenin-kuvien massalevityksen arvostelu.
Lev ehti kuitenkin Leonid Brezhnevin napinasta huolimatta luoda mittavan tutkijan uran. Hän perehtyi maantieteeseen ja antiikin ajan turkkilaisiin kansoihin ja omistautui vapaahetkinään – tätä on ikävä sanoa – eurasianismin hämärälle aatteelle.
En tunne asiaa riittävän hyvin lausuakseni siitä painavaa totuutta, mutta nähdäkseni kyse oli suurvenäläisestä imperialismista, länsimaiden perikadon manaamisesta ja jopa jonkin sortin fasismista. Oli miten oli, ainakin Kazakstanissa innostuttiin Levistä niin, että hän sai sinne oman yliopiston, joka seisoo Astanassa vastapäätä Nursultan Nazarbajevin mahtipontista palatsia.
Poika oli alituisena taakkana Ahmatovan harteilla ja kivi hänen kengässään; Johanna Hulkon romaanissa kaikki kiertyy puolestaan tyttären, Tanjan, ympärille. Anna, päähenkilö, jättää Tanjan ja aviomiehensä keskelle Pietaria ja lähtee pakenemaan kohti menneisyyttä ja kohti entistä rakastettuaan Andreita. Pakoretkestä ei tule mitään, mutta se mitä leningradilaisessa opiskelija-asuntolassa aikoinaan tapahtui, hajottaa koko perheen tai vie sen vähintäänkin jyrkänteen partaalle.
Hulkon teksti on paikoin henkevän lyyristä, paikoin reippaan ironista. Kirja kannattaa lukea kahteen kertaan, sillä sen miltei salapoliisitarinaa muistuttavassa juonessa on palasia ja hienovaraisia vihjeitä, joita ei äkkipäätä huomaa. Loppukin kerrotaan jo alussa, mutta kukapa tohkeissaan kirjaan tarttuva sitä heti tajuaisi.
Ahmatovan historiasta Hulkko poimii erityisesti esiin nuoruuden Pariisin matkat ja vanhuuden Kellomäen, Komarovon. Nikolai Gumiljov on romaanin sivuilla tuttavallisesti Kolja, Joseph Brodskya kutsutaan Punapääksi, myös Lev, syytön pieni leijona, vilahtaa taustalla.
Amedeo Modiglianilla on tärkeä rooli. Hiljan avioitunut Ahmatova tutustui ja kaiketi rakastui Pariisissa kauniiseen italialaiseen taidemaalariin, joka muistetaan paitsi viinasta ja huumeista myös pitkäkasvoisista ja vartaloiltaan venytetyistä naiskuvista. Vuonna 1911 Modiglianin tyyli ei ollut vielä valmiiksi kypsynyt, mutta viiva hänellä oli hallussa ja hän teki Ahmatovasta kuusitoista sulavaa piirrosta.
Nettiä selatessani olen nähnyt piirroksista neljä tai viisi, joten lienee uskottava Hulkon romaania, jonka mukaan ne ovat edelleen olemassa. Ahmatovan oma käsitys oli joka tapauksessa se, että vallankumoukselliset käärivät piirroksista sätkiä ja vain yksi niistä jäi jäljelle. Tämä ainoaksi luultu koristaa Kuzminan elämäkerran kantta ja näyttää anorektisen Ahmatovan sijasta pitkin sohvaa leviävän naisen – taiteilijoissa on aina ollut profeettoja, jotka kykenevät ennustamaan tulevaa.
Modiglianin Ahmatova-piirros on vähällä tehdä Hulkon suomalaisesta Annasta rikkaan ja kuuluisan, mutta se menetetään illuusioiden yleisessä romahduksessa. Kirjan lopussa Annan yhteys maagiseen Pietariin tuntuu kaiken kaikkiaan katkeavan, mutta uusi toivioretkeläinen, Tanja, on jo valmiina astumaan tilalle.
Hulkon kunniaksi on sanottava, ettei hän paisuttele Ahmatovan marttyyrin osaa, vaan tuo pikemminkin esille tämän elämän kauniita, muistettavia hetkiä. Ahmatova joutui katsomaan, miten hänen lähimpiä ihmisiään tapettiin ja vangittiin, mutta itse hän säilyi koskemattomana. Hän ei viettänyt päivääkään pidätyssellissä eikä hän kokenut Leningradin kauhistuttavaa piiritystä.
Kuzminan elämäkerrasta paljastuu myös yllättäviä seikkoja. Jo ennen sotaa Ahmatovalla oli ilmeisesti puhelin ja 1950-luvun alussa hän osti auton, mikä ei ollut Neuvostoliiton oloissa vallan helppoa tai halpaa. Teknisesti toivoton Ahmatova ei tietenkään autolla kurvaillut: se oli suurellinen lahja hänen ystävättärensä pojalle.
Rahaa Ahmatova ansaitsi käännöstöistä, joita hän piti surkeina ja alentavina. Kun muistetaan, miten paljon suomalaiset huippurunoilijat ovat nurisematta kääntäneet, Ahmatovan ylpeää asennetta ei voi yksinomaan kiitellä.
Ahmatovan siteet Suomeen tunnetaan, mutta hänen runoesityksistään talvisodan rintamalla on kirjoitettu vähän. Ahmatova rohkaisi puna-armeijaa pakkasten keskellä ja hänen vankipoikansa Lev sai luvan lähteä Berliiniä valtaamaan. Epäisänmaallisuutta tuomituinkaan toisinajattelu ei merkinnyt.
uutiskirje 
