Miten etsiä jotain, jonka olemassaolosta ei ole edes täyttä varmuutta? Tätä pohti helsinkiläinen muusikko Anna E. Karvonen muutama vuosi sitten saadessaan ajatuksen stadilaisista kansanlauluista. Kansanmusiikkiin perehtyneestä laulajasta tuntui oudolta, ettei hän ollut koskaan törmännyt vanhoihin slangiksi laulettuihin kansanlauluihin.
– Jos kerran kansanlauluja on veisattu pitkin maakuntia ja kyliä, miksei niitä olisi laulettu yli neljäsataa vuotta vanhassa Helsingissä, Karvonen kertaa.
Karvonen aloitti omatoimiset tutkimuksensa lauluperinteen esiin kaivamiseksi. Hän kyseli asiasta tutuilta, sitten tuttujen tutuilta. Mitä vähemmän Stadin slangilla lauletuista lauluista löytyi jälkiä, sitä enemmän kotikaupungin laulettu historia alkoi kiinnostaa.
Pikku hiljaa haastattelujen, juttutuokioiden ja arkistokäyntien myötä alkoi paljastua vihjeitä lähes kadonneesta perinteestä. Varsinainen aarrearkku löytyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) arkistosta. Karvonen sai eteensä helsinkiläisen kansanperinteen kerääjän J. K. Harjun (1910–1976) yli 30 000 konekirjoitusliuskaa käsittäneen aineiston, jossa oli arkikuvausten ja haastattelujen joukossa myös useita muistiin merkittyjä lauluja.
Alkoholisoitunut Harju teki työtään siellä, missä kulloinkin liikkui: kadulla, sairaalassa, vankilassa, parantolassa tai sillan alla. Juuri samoissa ympäristöissä slangilaulut levisivät.
– Vaikka Harju eli aika hurjaakin elämää, häntä arvostettiin. Hän tallensi SKS:ltä lainatulla kirjoituskoneellaan tarkasti kokemaansa. Hänen urakkaansa voi hyvin verrata Samuli Paulaharjun tai Elias Lönnrotin tekemään työhön.
Elivät suullisena perinteenä
Oman jäljitystyönsä myötä Karvonen kokosi ympärilleen Stadin kadonneet -yhtyeen, joka koosti löydetyistä lauluista viime vuonna konserttikokonaisuuden. Nyt yhtye on vienyt kansanperinnetyönsä askeleen pidemmälle: kesäkuun alussa ilmestyi albumillinen samoja Karvosen jäljittämiä lauluja toisen maailmansodan molemmin puolin.
On rookis kalsa hima -levyllä vierailevat myös Paleface, Tuomari Nurmio ja Marjo Leinonen.
– Vaikka laulut on osin tallennettu arkistoihin, ovat ne aikoinaan levinneet ja eläneet suullisena perinteenä. Niitä ei ole tallennettu mihinkään kuultavaksi. Siksi oli tärkeää kaivaa ne esiin pölyn seasta ja tallentaa myös levylle. Levy estää niitä katoamasta.
Joukossa on myös täysin uusia sävellyksiä, sillä osaa vanhoista laulumelodioista oli mahdoton jäljittää. Karvosen mukaan uusien sävellysten ja sovitusten tekemisessä on lopulta kyse samasta kuin historian tutkimisessa yleisemminkin: menneisyyden kuvittelusta ja tulkinnasta. Vanhojen tekstien lisäksi levyllä kuullaan myös Palefacen ja Antti Tarvaisen sanoituksia.
– Tietysti on tärkeää, että vanhat ja uudet laulut toimivat keskenään.
Laitapuolen näkökulma
Vaikka Stadin slangiksi lauletut laulut kertovat Helsingistä, kuvaavat ne vain tietyn väestönosan arkea. Ehkä juuri samasta syystä ne eivät ole jääneet elämään kaupungin kollektiiviseen muistiin.
– Slangihan oli työväen ja köyhien kieli. Ei sitä puhuttu porvariston piirissä, Karvonen muistuttaa.
Lauluissa toistuukin usein laitapuolen kulkijoiden, katujätkien ja linnakundien näkökulma. Laulujen maailma on kova: viina virtaa, vietit vievät ja nyrkit heiluvat.
– Mutta lauluissa on pohjalla usein myös ylpeää kotiseuturakkautta ja elämäniloa. Että vaikka systeri huoraa, mutsi trokaa ja faija dokaa, niin silti elämä voittaa.
Toisaalta Stadin slangiksi lauletut laulut voi nähdä paikallista näkökulmaa laajemmin.
– Slangissa näkyy Suomen historia. Se on kieli, joka muuttuu koko ajan. Siinä näkyy Ruotsin ja Venäjän vaikutus, mutta uudet sukupolvet ja maahanmuuttajat muokkaavat sitä taas omalla tavallaan.
On rookis kalsa hima (Playground Music) ilmestyi 3. kesäkuuta.
uutiskirje 