Joensuun Viscult-elokuvafestivaali ei pureksi puhkikuluneita
Dokumenttielokuva löytää joskus aiheensa sattumalta. Hollantilainen naisohjaaja Brechtje Boeke (s. 1982) opiskeli Leidenin yliopistossa kulttuuriantropologiaa ja kävi välillä siivoamassa Oostveenin perheen kotona. Talon isäntä oli jo 89-vuotias ja hänen vaimonsa kaksi vuotta nuorempi. Parilla on kolme poikaa, joista vanhin Rinus on 57-vuotias ja elää ”peräkammarissa” eli vanhempiensa kanssa. Elämä Oostveenin isossa talossa oli rauhallista, rutinoituneen kaavamaista, mutta myös täynnä lämpimiä lähisuhteita. Niinpä Boeke päätti tehdä vanhuksista elokuvan parin vuoden siivousurakkansa päätteeksi.
Brechtje Boeken ohjaus Enduring Life (2008) avasi komeasti Joensuun 9. Viscult-festivaalin (8.–11.10.2009), jonka pääteemana oli ”Family – perhe”. Upea ”visuaalinen etnografia” kätkeytyy arkipäiväistettyyn kuvaustyyliin, jolla tavoitetaan hollantilaisvanhusten jurnuttavat rutiinit ja ehtooelämisen pienet detaljit mitä aidoimmin. Boeken kamerasilmä näkee tavanomaisessa ruokailussakin paljon. Se, että ohjaaja valloitti kuvattaviensa luottamuksen kotisiivoojana, paistaa filmistä läpi. Kuka tahansa elokuvantekijä ei olisi ikimaailmassa päässyt näin lähelle kuvattaviaan!
Netti on Mirin perhe
Tanskalaisen Katrine Philpin Book of Miri (2009) on perhe-elokuva vain vertauskuvallisessa tai virtuaalissa merkityksessä. Miri on kirjastossa työskentelevä nuori nainen, joka bloggaa ja poseeraa työpäivän päätteeksi nettikuvissaan, jotka ovat hämmentävän ja itseironisen seksikkäitäkin.
Vähitellen paljastuu, että Miri on adoptoitu Koreasta ja hänellä on jatkuva äiti-ikävä. Hän löytää ”perheensä”, siis kohtalotovereita netistä ja rakentaa identiteettiään pitkälle poseerauksella. Tavallaan myös työ kirjastossa on kuin poseerauksen harjoittelua. Mitään muuta kuin kissa ja yksi työtoveri ei elämään mahdukaan nettiperheen lisäksi: Mirillä ei ole poikaystävää, hän ei käy missään, hän ei tunnu harrastavankaan mitään muuta. Ja silti: Miri on jokseenkin sinut itsensä kanssa ja puolen tunnin kuvavirrasta jää miltei hyvä olo.
Mother 4 Pieces (2006) on neljään varttitunnin episodiin jakautuva saksalainen dokumenttielokuva. Siinä esitellään neljä kuusissakymmenissä olevaa naista – tyttäriensä näkökulmasta. Ohjaajina ovat tyttäret: Sandra Kulbach, Michaela Schäuble, Nan Mellinger ja Johanna Straub, joista jokainen kertoo omanlaisensa tarinan äidistään, äiti-tytär -suhteesta.
Aika likellä ollaan, kun lasta odottava tytär kinastelee äitinsä kanssa siitä, pitäisikö synnyttää kivulla vai keisarinleikkauksella. Joku äideistä on edelleen hyvinkin boheemi 60-lukulainen – toinen tanttamainen emäntähahmo, mutta paljon samanlaista problematiikkaa silti perhesuhteisiin kätkeytyy. Isät on kuvista poisleikattu lähimain tyystin. Liekö se sattuma tai tarkoituksellinen valinta kertomaan isien poissaolosta saksalaisessa perhe-elämässä?
Toisenlaisia perheitä Suomesta
Viscultin ohjelmassa oli tänä vuonna mukana peräti kolme suomalaiselokuvaa: Jukka Eggertin Past Generation (2008), Kiti Luostarisen Palna´s Daughters (2008) ja Kirsi Mattilan Niki and His Brother (2008).
Jokainen perhetarina on poikkeuksellinen. Eggert kuvaa kiertävää, pelisaluunaa pitävää suomalaisperhettä, Luostarinen adoptiolasten pitkää matka Suomeen Intian Palnan lastenkodista ja Mattila cp-vammaisia veljeksiä.
Mattila on seurannut veljeksiä parin vuoden ajan ja elokuvaa luonnehtii harvinaisen optimistinen ja toiveikas tunnelma. Niki on eläytyvä leikkijä, urheiluselostaja ja vaikka mitä. Hän käy liikuntavammaisten koulua kuten veljensä Sampsa, jolta puhekaan ei suju. Mutta unelmia ei puutu: Niki haaveilee näyttelijän ja radiotoimittajan urasta, ja kantaa huolta kuinka Sampsan käy.
Patriarkkojen perheet
Kiinalaissyntyisen, pian tohtoriksi väittelevän naisohjaajan Jie Linin 50-minuuttinen Al Hadji and His Wives (2007) on kriittinen muotokuva afrikkalaisesta patriarkasta. Al Hadji elää Kamerunissa ja hänellä on useampi vaimo ja kapinahenkisiä nuoria tyttäriä. Dokumentti keskittyy perheen arkielämään, uskonnollisiin ja moraalisiin arvoihin. Kriittinen, mutta sympaattinen näkökulma syntyy siitä, että ohjaaja Jie Lin tutkii moniavioisen perheen monimutkaisia naissuhteita ja syitä, miksi 16-vuotias Amina-tytär pakotetaan järjestettyyn avioliittoon. Elokuva palkittiin Moskovan International Visual Anthropology Festivaalilla viime vuonna.
Desert Brides (2008) puolestaan kertoo kolmesta moniavioisessa beduiinikulttuurissa elävästä naisesta. Heidän arkeaan ja ajatuksiaan Negevin autiomaassa välittää israelilaisohjaaja Ada Ushpiz. Keskeinen teema on pelko siitä, että aviomies valitsee aina uuden vaimon entiseen kyllästyttyään – tai sitten se tilanne, että elokuvan kaksi naista pakotetaan menemään naimisiin jo naimisissa olevien miesten kanssa.
Viscultin henki: ihmisistä ihmisille
Yritän tavoittaa Joensuun Tapiossa esitetyistä 21 perhe-elokuvasta edes yhtä tarinaa perusperheestä. ”Normiyksikkö” isä-äiti-sisko-veli taitaakin puuttua ohjelmistosta. Niin on siis maailma muuttunut tai sitten elokuvan aiheeksi pitää valita jotakin epätavallista kaiken tavallisuuden keskeltä. Tai ainakin näkemieni ”perhe-elokuvien” näkökulma on lähimain aina epätavallinen.
Viscultin luoja ja voimahahmo elokuvasihteeri Pekka Silvennoinen tosin tyrmää ihmettelevän kysymykseni suoralla kommentilla:
– Miten niin? Kaikkihan nämä ovat normaaliperheitä, jossakin kulttuurissa, jossakin päin maailmaa!
Silvennoinen on itse kaksi kertaa eronnut kolmen lapsen isä, asunut pitkään ulkomailla ja opiskellut kulttuuriantropologiaa, joten lienee parasta uskoa miehen tietävän teemasta kantapään kauttakin jotakin. Hän määrittää Viscultin päämäärät yksinkertaisesti: ”Back to the Roots, elokuvia ihmisistä ihmisille”. Viscult ei pureksi puhkikuluneita aiheita eikä halua toistaa televisiosta tuttua skandaali- ja väkivaltavirtaa, sotaa ja terroria – ainakaan uutisfilmien tapaan. Mutta koska vuoden kuluttua juhlitaan jo festivaalin 10-vuotista taivalta, jokunen klassikkokin saattaa syksyllä 2010 toki tulla kyseeseen.
Festivaali näkyy suorana internetissä
Viscult ideoitiin alun perin modernia tekniikkaa hyväksikäyttäväksi festivaaliksi, johon kuuluu aina elokuvien ohella myös luennoitsijavieraita. Kaikki elokuvat ja luennot on vuodesta 2001 alkaen voinut nähdä suorana internetissä. Ne on tekstitetty, puhuttu tai selostettu aina myös englanniksi, joten katsojamäärät saattavat olla valtavia. Ainakin tapahtuma tunnetaan maailmalla ja tänä vuonna nuorta yleisöä istui salissakin yllättävän paljon.
Viscult tekee tiivistä yhteistyötä Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulun ja yliopiston kanssa ja Pekka Silvennoisen ohella pitkän linjan puurtajiin juuri ammattikorkeakoulusta kuuluvat esimerkiksi Jyrki Kurki ja Jari Kupiainen.
Tohtori Jari Kupiainen on ollut mukana ohjelmiston suunnittelussa ja filmien valinnassa pitkään – ja muutenkin toteuttamassa tapahtumaa teknisesti ammattikorkeakoulun opettajan ominaisuudessa. Kupiaisen mielestä visuaalinen kulttuurintutkimus on ollut Suomessa marginaalissa, vaikka ”kyseessä on kuitenkin keskeinen sosiaalisen toiminnan havainnoimisen ja ilmaisun modaliteetti, jonka parempi ymmärtäminen auttaa tutkijoita pääsemään pidemmälle aiheidensa ymmärtämisessä, käsittelyssä ja ilmaisemisessa.”
Silti Kupiainen ei väitä, että kuva aina kertoisi enemmän kuin tuhat sanaa – kuva vain operoi toisin.
Aavikon Helena
Kupiaisen mielestä elokuvien nettilähetys toimii hyvin, mutta tähän liittyy vielä paljon potentiaalia, jota kannattaisi kehittää, esimerkiksi festivaaliohjelman käyttö etäopetuksen tukena eri puolilla maailmaa. Kun kysyn miehen mielielokuvista, päädymme aika lailla samaan arvioon:
– Erityisesti Al Hadji and His Wifes ja Desert Brides ovat helmiä, jotka avaavat perheen teeman tuorein, ajattelua haastavin tavoin. Perhekäsitysten kulttuuriset kytkennät ja kulttuurisidonnaisuudet valottuvat hienosti näissä elokuvissa.
Kun listaan lisätään vielä upea dokumentti Dona Helena (2007) – johon ainakin Pekka Silvennoinen tuntui erityisesti mieltyneen –Viscultin perhe-teeman moninaiset muodot saavat lopullisen säröisen sisällön: Helena syntyi Brasilian aavikolla, rakastui jo nuorena musiikkiin. Hän eli bordelleissa ja karjapaimenten kanssa, toimi kätilönä ja noitatohtorina. Dona Helena oli naimisissa kolmesti ja sai 11 lasta. Vasta vanhuuden päivinä, 69-vuotiaana ja lukutaidottomana hänestä tuli musiikkitähti ja kuuluisa kitaristi Brasiliassa. Yllättävä suosio ei nostanut silti suihkuseurapiireihin, vaan merkitty köyhälistösyntyperä painoi koko elämän ajan.
lehti 