Toisen dystopia on toiselle utopia

Kotimaisessa kirjallisuudessa on pitkä rivi teoksia, joissa jätetään hyvästejä kolkolle ja vieraannuttavalle nyky-yhteiskunnalle, alituiselle oravanpyörän polkemiselle, tilastoille ja lokeroille: vaikkapa Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelija (1952), Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi (1975) ja Maritta Lintusen Hulluruohola (2014).

Laura Gustafsson, 33, kirjoittaa itsensä Korpisoturilla (2016) tämän perinteen osaksi, mutta menee syväekologiseen tapaansa vieläkin pidemmälle.

Ahma, kerrostalotodellisuudessamme ahdistunut nuori mies, ostaa perintörahoilla metsämökin Itä-Suomesta, rupeaa istuttamaan härkäpapujaan, lanttujaan ja spelttejään sekä tutkii nokkosten hivenainepitoisuutta. Suunta on tarkoin harkittu. Idässä elävät niukkuus ja kapina, lännessä yltäkylläisyys ja mukautuvaisuus.

Hipsteristä Ahma on kaukana. Hänen survivalismiinsa kuuluu raskas aseistus: kaksi yhdeksänmillistä pistoolia, metsästyskivääri ja kruununjalokivenä Suomen armeijan rynnäkkökivääri.

Ahmasta tulee mieleen adamantium-kyntinen Marvel-supersankari Wolverine. Gustafsson ammentaa populaarikulttuurista minkä ehtii, mutta hänen mielessään olivat enemmän Suomen pedot.

– Susi olisi ollut vähän tylsä, itsestään selvä juttu. Ja nehän ovat laumaeläimiä, ”yksinäinen susi” -romantiikasta huolimatta. Kun taas ahma on häijympi tyyppi ja oikea yksineläjä. Ahmat ovat myös Suomen talouden kannalta haitallisempia, koska syövät poroja siellä pohjoisessa.

Kun nihilistinen ja linkolalainen Ahma opettelee uutta elämäntapaansa, tuntemamme maailma alkaa vakavasti horjahdella: vastaanottokeskukseen tehty brutaali polttopulloisku saa hallituksen järjenvastaisesti pistämään rajat kokonaan kiinni turvapaikanhakijoilta. Tästä hyvästä joudumme EU:n talouspakotteiden piiriin. Samaan aikaan Venäjän kanssa on jatkuvaa rajakahinaa, sähkö- ja tietoliikenneverkot kaatuilevat. Kaupungeissa yltyvät anarkia ja vahvempien valta.

Helvetti, toiset ihmiset?

Ahma tervehtii romahdusta ilolla, ja toivoo sen leviävän muihinkin maihin. Antroposeenia, ihmisen aikakautta, on kestänyt 200 000 vuotta. Elonkehä on sen jäljiltä henkihieverissä. Tehotuotantoon, luonnonvarojen tuhlailuun ja jatkuvaan kasvuun perustuvalla systeemillä olisi kuitenkin ollut vain 30–40 vuotta elinaikaa.

Onko Ahmasta sellaiseksi survivalistiksi ja esihistoriallisten metsästäjä-keräilijöiden jälkeläiseksi kuin hän itsensä näkee?

Lopun aikojen sekasorrossa Ahman luona lappaa vieraita ehtimiseen, jotkut kutsuvat itsensä pidemmäksikin aikaa kylään. On Pamsu, sylistä syliin hakeutuva kaupankassa, Linnea, luonnonparantaja ja suomenhevosen omistaja, jonka avulla Ahman pellot äestetään, armeijatyyppi Kapu ja Natsi-Jape, paikallinen uusheimon johtaja.

Gustafsson viittaa Jean-Paul Sartren ajatukseen: ”helvetti on toiset ihmiset”. Mutta onko tosiaan? Ihmis- ja naisseura tuntuvat Ahmallekin lopulta maistuvan, ja aika kolkoksi elämä menisi ilman moniongelmaista porukkaa ympärillä toheltamassa.

– Välillä kun ajattelee eläinten tehotuotantoa, puupeltoja ja Tyynenmeren jätepyörrettä, samoin naisten ja lasten hyväksikäyttöä, tulee aika lohduton olo. Tuntuu siltä, että ihminen on täysin paha ja toivoton olento. Mutta eihän se niin ole. Meissä on sisällä kaikki mahdollisuudet hyvään ja pahaan. Ruuhkabussissa ja ruokakaupassa ihmiset pystyvät vielä aika hyvin pitämään eri puolensa kasassa. Korpisoturin kuvaamissa olosuhteissa ihmisyyden äärimmäiset puolet tulevat vääjäämättä esiin. Gustafsson pohtii.

Arpinen lemmensoturi Ahma

Silloin, kun yhteiskunta oli vielä pystyssä ja Ahma eristäytynyt kerrostaloyhteisöönsä, hän löysi hengenheimolaisensa survivalistien keskustelupalstoilta: hupparissa ja reisitaskuhousuissa liikkuvan Lynxin. Hänen kanssaan käytiin dyykkaamassa ruoat kauppojen roskiksista, tutkailemassa ensimmäisen maailmansodan taisteluhautoja, maalaamassa bussipysäkkien mainostaulut valkoisiksi ja tavarataloissa silpomassa merkkituotteita, kaatamassa kodinkonepakkauksiin pikaliimaa.

Menetetyn rakkauden jälkitiloissa Ahman oli helppo pakata rinkkansa ja jättää jäähyväiset maailmalle, johon ei koskaan edes kokenut kuuluvansa.

Lynxin ja Ahman barrikadirakkaustarinassa on mukana tekijänsä pohdintoja siitä, ovatko vapaus ja tasaveroisuus mahdollisia ihmisten välisissä suhteissa.

– Se omistamisen tarve on niin pakottavan suuri ja vahingollinen. Miten sen rakastetuimman ihmisen kohdalla jokin sisällä alkaakin huutaa, että kukaan muu ei saa koskea ja minulle täytyy antaa kaikki huomio. Miksi ei voi vain antaa elämän tapahtua ympärillä? Ja tämä pätee ihan kaikkeen: tavallisten ihmisten konsumeristiseen tavarankahmintaan, jopa kansainvälisiin suhteisiin. Pitää haalia lisää maata, laittaa se oma nimilappu joka paikkaan. Uskon, että on mahdollista elää myös toisin, mutta se vaatii melkoista rehellisyyttä.

Katu-uskottava kostotarina

Gustafssonin kirjailijantyö alkoi Vasemmistonuorten novellikilpailun voitosta syksyllä 2010. Sen jälkeen vauhtia on piisannut: esikoisromaani Huorasatu (2011) kilpaili Finlandia-palkinnosta ja lähti kääntymään maailman kielille.

Huorasadussa kuvataan nyky-Helsinkiä, kovasti rivitalo-Espoon kaltaista Haadesta ja seksituristien kansoittamaa Thaimaata. Milla ja Kalla, prostituutioon ajautuvat pätkätyöläiset, saavat liittolaisekseen itsensä Afroditeen, kreikkalaisen lemmenjumalan.

Kirjassa törmäytetään antiikin tragedioita, latinalaisamerikkalaista maagista realismia, saippuaoopperoita ja Quentin Tarantino -tyylistä kostotarinaa. Verenroiskeinen ja läpeensä populaarikulttuuritietoinen Huorasatu ravistelee käsityksiä siitä, mitä ekologisesti ja feministisesti kantaaottava romaani voi olla. Gustafssonin hahmot ottavat ilon irti omasta olemisestaan ja naiseudestaan, tuovat burleskia ja ylettömyyttä arkeensa.

Varsinkin antiikin Afrodite on oikea drama queen. Iltapäivälehdet juoksevat hänen perässään, kännimokailuja ja julkkisromansseja riittää.

– Kirjoittamiselleni ovat kai ominaisia synkät ja raskaat aiheet. Lukijaa ei kuitenkaan saisi ruveta ahdistamaan. Siksi tarvitaan myös kepeyttä, huumoria, karnevalistista leikittelyä ja nopeita käänteitä, Gustafsson pohtii.

Häpeä kuuluu kirjoittamiseen

Ennen romaanimuotoon päätymistään Huorasatu oli Teatterikorkeakoulun näytelmä. Gustafsson allekirjoittaa toisen Teatterikorkean kasvatin, Maria Peuran Antaumuksella keskeneräinen (2012) -teoksen opit.

Antaumuksella keskeneräinen on työpäiväkirja, luovan kirjoittamisen opas, tunnustuksellinen teos kirjailijaksi kasvamisesta. Miten sen vain haluaa lukea. Peuran perusajatus on käydä sisäistä sensuuria vastaan: jos jokin aihe on kipeä, ahdistava, häpeää tuottava ja kaikin puolin mahdoton, juuri siitä pitää kirjoittaa.

Omia rajojaan Gustafsson koetteli jo toisessa teoksessaan Anomalia (2013). Sen risteävät tarinalinjat vievät muun muassa siirtomaa-Intiaan, suden kasvattamiin orpotyttöihin, joista brittiherrasmies yrittää koulia hyviä ihmisiä ja hyviä kristittyjä. Kirjassa päästään myös nyky-Lontooseen, jossa päihdeongelmainen, prinsessahaaveita elättelevä nettinarsisti-äiti ja hänen pikkurikollinen uusnatsipoikaystävänsä perustavat uusperhettä. Lapsia rääkätään äärimmäisellä tavalla, poliisi ja lastensuojelu ovat helisemässä.

Prostituutiosta piittaamattomuuden kulttuuriin, antiikin jumalista asehulluihin: Gustafsson ei ole todellakaan sievistellyt tai sensuroinut itseään. Teatterikorkean opit ovat menneet perille.

– Pitää tietyllä tavalla hävettää, kun kirjoittaa, ja se häpeä tulee rehellisyydestä. Siitä, että pyrkii katsomaan ihmistä niin suoraan kuin mahdollista. Kun katsoo ihmistä, katsoo tietenkin sisäänpäin. Vaikka kyse olisi täydestä fiktiosta, väkisinkin tulee paljastaneeksi jotain itsestään.

Ensi syksyllä rajojen koettelu jatkuu. Silloin Gustafssonilta ilmestyy omaelämäkerrallinen proosateos.

– Lähdin Karl Ove Knausgård -linjalle. Omasta kirjastani tulee toki paljon lyhyempi, en ole niin laveasanainen. Kirjassa käsittelen tiettyjä teemoja omien kokemusteni kautta. Aika vähän tekemistäni ja sanomisistani on tähän mennessä kukaan suuttunut. Mutta katsotaan, korjaantuuko tilanne syksyllä, Gustafsson naurahtaa.