Li Andersson kirjoitti viime vuoden viimeisessä KU:ssa kokemuksistaan ja tuntemuksistaan politiikan teossa ja varsinkin puheenjohtajan roolin vetämisestä. Kirjoitus herätti ajatuksia, ja ainakin minulle sen, että onpa meillä oikea puheenjohtaja.
On käyty keskustelua siitäkin, onko vasemmistoliitto työväenpuolue vai onko niin sanottu akateeminen siipi vallannut sen. Lin kirjoitus oli niin maanläheinen, jalat maassa liikkuvan ihmisen kirjoitus, että perille menee niin kansakoulun käyneelle kuin yliopistossa lukeneelle.
No, ylistys riittäköön. Olen toiminut erilaisissa tehtävissä Mäntsälän paikallisosastossa ja nyt taas puheenjohtajana. Kunnanvaltuutettunakin useamman kauden. Minullekin parasta antia on ihmisten tapaaminen. Meillä on pari kertaa vuodessa toritapahtuma, jossa tahkoillaan kuntalaisten työkalut teräviksi. Syksyisin olemme tähdänneet vanhustenviikolle, ja niinpä varsinkin mummot ovat olleet kiitollisia, kun leipäveitsi taas pystyy känttyyn. Vaalien alla tahkoilemme ehdokkaan tai ehdokkaiden pyörittämällä tahkolla.
”Kuuntelukin riittää. Siinä saa ystäviä.”
Toinen kohtaaminen on muutamina talviaamuina Mäntsälän juna-asemalla. Jaamme kuumaa glögiä ja Kansan Uutisia junaan nouseville.
Minulle sopii jalkautuminen, ja niinhän Likin kuvaili. Some on ”tätä päivää”, mutta kyllä sentään tuo ihan kasvokkain juttelu on mielestäni aidompaa.
Olen halunnut olla mukana luomassa kuvaa yhteistyökykyisestä ja kuuntelevasta puolueesta. Ei tahkoillessa tai glögiä ja lehtiä jakaessa tarvitse julistaa ”oikeaa” sanomaa. Kuuntelukin riittää. Siinä saa ystäviä.
Hannu Järvinen
Mäntsälä
uutiskirje 
