Suomi ei ole hyvinvointivaltio kaikille kansalaisilleen. Hyvä on, että etujärjestöt ajavat omiensa etuja, mutta vielä tärkeämpää olisi solidaarisuus niitä kohtaan, jotka ovat heikoimmassa asemassa. Näitä jonon hännillä olevia ovat esimerkiksi pitkäaikaistyöttömät, monet yksinäisyydessä pienellä eläkkeellä elävät vanhukset sekä lapset ja nuoret.
Yksi keino pitkäaikaistyöttömyyden vähentämiseen olisi työn jakaminen. Puhutaan paljon siitä, miten esimerkiksi opettajilla ja varsinkin hoitoalalla työskentelevillä on niin paljon liikaa työtä, että osa siitä jää tekemättä. En väitä, etteikö hoito ole hyvätasoista, mutta onhan kirjoiteltu siitä, miten aika ei tahdo riittää syöttämiseen, ulkoiluttamiseen ja wc-asioiden hoitamiseen.
Voitaisiinko siis ajatella, että pitkäaikaistyöttömistä koulutettaisiin työn ohella uusi ammattiryhmä, jonka työtehtäviin kuuluisi avustaminen edellä mainituissa paikoissa? Koulutettaisiin ”huolenpito-avustajia” laitoksiin ja myös kotona asuvien vanhusten avuksi huolehtimaan heidän perustarpeistaan tai helpottamaan omaishoitajien työtaakkaa. Kouluavustajia jo on, mutta heitäkin tarvittaisiin varmasti enemmän.
Ovatko ihmiset valmiita jakamaan osan työstään niille, joilla ei sitä ole?
Työttömistä löytyy varmasti potentiaalista työvoimaa tekemään tärkeää ja mielekästä työtä, jos vain annettaisiin mahdollisuus. Ei enää työharjoittelupaikasta toiseen juoksemista olemattomalla palkalla. Työharjoittelu vastaa tarkoitustaan ainoastaan silloin kun esimerkiksi nuori tutustuu työelämään, tai silloin jos harjoitteluaika tähtää pysyvään työpaikkaan.
Totuus on, että ainakin osa pitkäaikaistyöttömistä on ihmisiä, jotka eivät ehkä koskaan työllisty tavanomaisin keinoin. Silti kannattaisi yrittää sijoittaa heidät, mutta ei minne tahansa vaan tekemään jotain tärkeää ja merkityksellistä.
Yksi työnsarka voisi löytyä myös kierrätyksestä. Kulutusyhteiskunnassa jätekasat kasvavat vuoriksi. Työmaata löytyisi esimerkiksi kierrätettävän tavaran noutamisesta suoraan ihmisten kotoa. Organisaatio hyvin suunniteltuna loisi tuhansia työpaikkoja ja nimenomaan niille, joiden on vaikea muuten työllistyä.
Koulutus näihin tehtäviin saataisiin oppisopimuskoulutuksena, eli periaatteessa työtä tekemällä. Teoriaosuuteen voisi kuulua vaikka ensiapukoulutusta.
Kunnat ja valtio vastaisivat rahoituksesta. Uskon, että rahaakin löytyy kun se kohdistetaan oikein ja tehokkaasti. Ei enää turhia työllistämiskursseja ja harjoittelupaikkoja vaan tähtäimenä pysyviä työpaikkoja.
Mutta ovatko ihmiset valmiita jakamaan osan työstään niille, joilla ei sitä ole? Tinkimään vähän omastaan, että meillä kaikilla menisi paremmin? Vai halutaanko se kuitenkin pitää itsellä kaikesta työpaineesta huolimatta?
lehti 