Sanotaan se heti alkuun alta pois: tarina on kevyt, ja alkuperäiseen H. C. Andersenin synkkään satuun verrattuna höttöinen. Vaikka siitä on koetettu kaivaa syvempiä tasoja esimerkiksi identiteetistä ja sukupuolesta, on se ennen kaikkea romanttinen ja värikäs Disney-elokuvaan pohjautuva Disney-musikaali.
Ja heti seuraavaksi todettakoon: Esitys on upea.
Teknisesti ja visuaalisesti Helsingin kaupunginteatterin Pieni Merenneito on suorastaan ällistyttävä. Ilotulitus ja silmänkääntötemppu. Taikuutta, joka saa aikuiskatsojatkin haukkomaan henkeään.
Huikeita näkyjä
Prinssin laiva, linna kynttiläkruunuineen ja portaikkoineen ja soutelukohtauksen romanttinen kaislikko kuutamoineen ja flamingoineen ovat kaikki suurenmoisia, mutta esityksen jalokivi on vedenalainen maailma. Koralliriutat ja värikkäät kalat, ravut, mustekalat, hait: huh!
Meren valtakunnan tunnelmaa luodaan väreillä, valoilla ja Pirjo Liiri-Majavan yksityiskohtia vilisevällä puvustuksella, ja hienosti myös esiintyjien jatkuvalla liikkeellä. Juuri sellaisella, jota vedessä on tehtävä pysyäkseen paikallaan tai pinnalla.
Huomaan itsekin alkavani katsomossa tehdä samaa pientä liikettä, mikä kertonee taian vahvuudesta.
Erityismaininnan ansaitsevat Ursulan ilmaisuvoimaiset lonkerot.
Projisoinnit vahvistavat illuusiota vedenalaisesta maailmasta; meduusat uivat ylös alas ja ilmakuplat nousevat kohti pintaa.
Kun Ariel (Sonja Pajunoja) ensimmäisen kerran ponnahtaa uimaan (ilmaan!), näky on niin uskomattoman uskottava, että kurkkuun nousee pala.
Kohtaus, jossa prinssi Erikin (Martti Manninen) laiva haaksirikkoutuu ja prinssi vajoaa kohti pohjaa, on kaunein melkein-hukkuminen, mitä koskaan on nähty. Katsomossa pidätetään hengitystä, kun Ariel ui tajuttoman prinssin luokse ja kuljettaa tämän turvaan. Pelastus!
Hurjin on Ursula
Koko ensemble laulaa ja liikkuu taitavasti. Esimerkiksi Arielin kuuden sisaren ja samojen näyttelijöiden prinsessojen kuoro on nautittavaa ja taidokasta viihdettä. Ja tässä käytän viihde-sanaa pelkästään positiivisessa mielessä.
Risto Kupiainen johtaa 13-henkistä, komeasti soivaa orkesteria.
Kohtaus, jossa Sebastian-rapua (Tero Koponen) yritetään pyydystää linnan keittiössä yli kymmenen kokin voimin, on kuin animaatioelokuvan eläväksi muuttunut takaa-ajokohtaus. Naurattavaa, mestarillista ajoitusta ja millintarkkaa koreografiaa, jossa katsojan silmä hädin tuskin pysyy mukana.
Esityksessä on paljon huumoria, niin laulujen sanoituksissa kuin hahmoissakin.
Hurjin, mutta myös hauska on Sanna Saarijärven Ursula. Merinoidan hahmossa on kaameudessaan näyteltävää enemmän kuin suloisessa Arielissa. Unelmarooli, varmasti. Kun Saarijärvi laulaa surkeista sieluista, samaan aikaan hirvittää ja naurattaa.
Erityismaininnan ansaitsevat Ursulan eläväiset ja ilmaisuvoimaiset lonkerot, joilla jokaisella on oma näyttelijänsä.
Kimallusta loppuun asti
Pieni Merenneito on Helsingin Kaupunginteatterin kaikkien aikojen suurin musikaalituotanto.
Käsiohjelma kertoo, että siihen on valmistettu esimerkiksi 110 erilaista päähinettä.
Esityksen aikana lavalla ja sen takana työskentelee 79 ihmistä, ja teoksen lennätyksiä, nukkeja, lavastusta, videoita ynnä muuta on tehnyt monikymmenpäinen, osin kansainvälinen joukko.
Voisikohan samanlaisen joukon ja rahan joskus valjastaa suomalaisen kantaesityksen taakse? Mikä teatteri rohkenisi?
Ja kuka tarjoaisi tämän elämyksen kaikille lapsille?
Kahdeksanvuotiaan seuralaiseni mielestä esitys on ”ihan mahtava”.
Sitä se tuntuu olevan myös muun yleisön mielestä, joka henkäilee ihastuksesta, antaa väliaplodeja ja lopulta osoittaa suosiota seisten, miljoonien sateenkaaren väreissä kimaltelevien saippuakuplien sataessa katsomoon.
Taika säilyy loppuun asti ja ensi-illan glitterit pysyvät poskilla vielä seuraavan illan uintiretkeen.
Disneyn Pieni merenneito -musikaali. Ohjaus Samuel Harjanne. Musiikki Alan Menken, käsikirjoitus Dough Wright. Koreografia Gunilla Olsson-Karlsson, lavastus Peter Ahlqvist, valosuunnittelu William Iles. Helsingin Kaupunginteatteri.
uutiskirje 