Heikki Arppi ihmettelee kolumnissaan (Karjalainen 12.7.), mihin tarvitaan intersektionaalista feminismiä, kun kristillishumanistinen ihmisoikeusajattelu jo kannattaa tasa-arvoa. Kenties niin, mutta kirkon piirissä on vielä ääriajattelua. On naispappeuden ja abortin vastustajia, ja samaa sukupuolta olevien vihkiminen avioliittoon on yhä kirkolle kiistanalainen asia.
Feminismi pyrkii sukupuolten väliseen tasa-arvoon, minkä luulisi nykyään olevan kaikkien jakama tavoite. Intersektionaalinen feminismi huomioi sukupuolen lisäksi myös muita tasa-arvoon vaikuttavia tekijöitä, kuten etnisyyden, seksuaalisen suuntautumisen, vammaisuuden, iän ja luokan. Arpin mielestä kyse on vain uuden ideologian näpertelystä lainsäädäntöön, vaikka ei luulisi olevan keneltäkään pois, jos tasa-arvossa edistyttäisiin. Alistettuja ryhmiä on historiassa riittänyt, ja niiden aseman parantaminen lakiin kirjattuna on aina ollut kovan taistelun takana. Käytäntö laahaa kuitenkin perässä, sillä ihmisten ajattelun muuttuminen on hidasta ja vaatii valistusta.
Itse olen saanut perinteisen koti- ja koulukasvatuksen, jossa tyttöjen ihanteena oli kiltti, miehiä paapova kodin hengetär ja poikien taas kova jätkä, joka ei itke eikä turhia tunteile. Ajat ovat muuttuneet, mutta edelleen Suomi on lähisuhdeväkivallan luvattu maa. Puhumattomuus ja tunteiden ilmaisun vaikeus voi aiheuttaa sietämätöntä ahdistusta, joka purkautuu päihteiden väärinkäyttönä ja väkivaltana.
Kunpa pääsisimme konkreettiseen tasa-arvoon, jossa naiset ja miehet osallistuisivat tasapuolisesti työelämään, kotitöihin ja lastenhoitoon. Perheet voisivat paremmin, ja myös itsensä kehittämiseen ja harrastuksiin olisi aikaa ja energiaa. Toisten hallitseminen ja alistaminen tappavat rakkauden, ja vain rakastamalla itseään ja lähimmäisiään voi onnellinen elämä olla mahdollinen.
Jaana Haverinen
Joensuu
uutiskirje 
