Suomessa liikunta on läsnä. Ihmiset sauvakävelevät puhelimet olkavarressa ja lenkkitossut jalassa. Katukuvassa näkyy monenlaisia liikkujia: yksin, kaverin kanssa ja isommissa porukoissa. Pysäkkien mainosten tiukkatrikoiset ihmiset nostelevat käsipainoja. Suomalaiset näyttäisivät tietävän, minne ovat menossa, ja heillä on aikaa, rahaa ja osaamista.
Kuvattu liikunta-Suomi voi näyttää vieraalta aikuisiässä maahan muuttaneille, vaikka he olisivat synnyinmaassaan harrastaneet monipuolista liikuntaa. Suomalainen terveyttä edistävä liikunta ei ole tulijoille useinkaan tuttu. Perhe, koti ja työ sekä muut velvollisuudet koetaan tärkeämmäksi kuin liikkuminen.
Ulkopuolisuuden kokemus syntyy siitä, ettei tunneta liikkumisen käytäntöjä ja normeja. Liikuntavalistajille ei tule välttämättä mieleen, kuinka paljon liikunta on sidoksissa ”suomalaisuuteen” ja miten muualta tulija voi asian kokea. Osallistumisen kynnys voi olla korkea.
Eräs kunnallisen liikuntatoimen ammattilainen totesi, että maahan muuttaneille liikunnan harrastaminen ei ole ensimmäisiä mieleen tulevia asioita. Ensiksi pitää oppia kieli ja työllistyä, jonka jälkeen voitaisiin hakeutua liikkumaan. Kokemukseni mukaan näin ei kuitenkaan käy. Liikkumista toki kaivataan ja kunnosta ollaan huolissaan, mutta keinot ja paikat ovat hakusessa. Suomalaisen liikuntakentän rakenne on vaikeasti hahmotettava ja liikkumisen vaihtoehdot asettuvat kaupallisen tarjonnan ja kilpailuun tähtäävän seuratoiminnan välimaastoon. Kunnallisia liikuntapalveluja ei osata edes ajatella saati hyödyntää, jos vastaavaa tarjontaa ei ole ollut lähtömaassa. Vaivattomimmin liikunta löytyy omakielisten parista.
Seuraan liikuntaryhmää, johon tullaan oman taustaryhmän vinkistä. Vaikka osallistujia on monista maista ja liikkujien taso kirjava, ryhmässä vallitsee ME-tunne. Se saa alkunsa jo pukuhuoneessa naisten jutellessa ja ohjaajan kysellessä kuulumisia. Sekä treenaajia että aloittelijoita kannustetaan. Moni käyttää päähuivia, mutta sillä ei ole merkitystä. Laadukas treeni ja ohjaajan henkinen läsnäolo sitouttavat tulemaan uudestaan. Jotkut ovat käyneet myös kaupallisilla saleilla tai yliopiston liikuntatunneilla, mutta kokeneet itsensä ulkopuolisiksi vuorovaikutuksen puuttuessa.
Monissa kunnissa on havaittu ulkomaalaistaustaisten liikkuvan valtaväestöä vähemmän. Parin vuosikymmenen aikana on erilaisilla hankkeilla ”korjattu” tätä liikuntavajetta. Pohtimatta on jäänyt, miten moninaistuva kuntaväestö löytäisi liikuntatoimen vakiopalvelut. Rekrytoimalla henkilökuntaan ulkomaalaistaustaisia ammattilaisia rakennettaisiin luottamusta ja yhteyksiä muuttotaustaisiin liikkujiin.
Jakoja meihin ja heihin löytyy monenlaisia ja meidän jokaisen mielessä. Arvioimalla toimintatapojamme kriittisesti voisimme purkaa eriyttäviä käytäntöjä sekä ulkopuolisuuden tunnetta ja saada ihmiset nauttimaan liikunnasta.
Kirjoittaja on monikulttuurisuustyön suunnittelija Eläkeläiset ry:ssä sekä tohtorikoulutettava Jyväskylän yliopistossa.
lehti 