Kupliiko pinnan alla oikeasti jotain? Vai onko nyt vain muodikasta kirjoittaa pamfletteja helvetillisestä työelämästä ja manata maahan oikeaa vasemmistolaista vaihtoehtoa? Osallistuvatko filosofit kapinaan muualla kuin kirjoittamalla sapekkaita tekstejä työkammioissaan? Selittävätkö he jälleen maailmaa, vaikka tehtävänä pitäisi olla sen muuttaminen?
Osallistuvat tai eivät, niin ainakin edes joku yrittää viritellä keskustelua jostain olennaisesta.
Uuden aallon pamflettiketjun ensimmäisenä ilmestyi keväällä 2004 historioitsija Jukka Relanderin kirja Ankkalinna ja lajien synty (Teos), jossa hän pistää halki, poikki ja pinoon työelämän ja markkinatalouden nykyisen todellisuuden. Seuraavana syksynä historioitsija Juha Siltalan Työelämän huonontumisen lyhyt historia (Otava) tarjosi polemiikin tueksi paljon fakta-aineistoa ja herätti laajan keskustelun.
Nyt [vuonna 2006] vuorossa ovat filosofi Jakke Holvas ja valtiotieteen tohtori Jussi Vähämäki, joiden Odotustila. Pamfletti uudesta työstä (Teos) yltyy lopussa raivokkaaksi vasemmiston kritiikiksi. Miten tällaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa Suomessa voi olla niin hampaaton vasemmisto? Mihin on vasemmistolta kadonnut yllätyksellisyys, taistelu, ylistys ja intohimo? he kysyvät.
Pääasiassa Jakke Holvaksen kirjoittamassa osuudessa jää ihmettelemään, mihin konkreettisiin esimerkkeihin hänen tulkintansa nykyvasemmiston kannanotoista perustuvat. Kuka vasemmistolainen on esimerkiksi väittänyt, ettei enää ole pakkoja, vaan jokainen on vapaa ja kaikilla on mahdollisuuksia?
Eikö vasemmistossa, ainakin sen osassa, pikemminkin ole viime aikoina varoitettu siitä, että kaikilla ei enää ole mahdollisuuksia, koska taloudellinen eriarvoisuus kaventaa niitä? Eri asia sitten on, onko vasemmistossa enää sellaisia julistajia, jotka osaavat saattaa sanottavansa laajempaan tietoisuuteen.
Malli McDonald´s leviää työelämässä
Vaikka Odotustilan heittojen faktapohja on vähintäänkin epämääräinen, kannattaa ainakin kirjan viimeinen luku Sopimuksen ja joukkovoiman loppu lukea niissä piireissä, jotka nyt valmistelevat vasemmistoliiton puolueohjelmaa. Tällaista intohimoista heittäytymistä ja julistusta ei poliittisista teksteistä nykyään juuri löydä. Eikä niissä myöskään kyseenalaisteta systeemiä sillä tavalla, kuin puolueen edeltäjien avantgardistit parhaimmillaan tekivät, ja tekivät samalla SKDL:stä Suomen kiinnostavimman puolueen.
Itse odotustila on kirjoittajien mukaan hahmottumassa oleva uusi tuotantomalli, joka luo työn uuden muodon. Se perustuu McDonald´sin malliin. Hampurilaisia kääntävät teinit tyytyvät minimipalkkoihin. Kun heille kertyy ikää ja oikeus mahdollisiin palkankorotuksiin, heitä ei enää kutsuta töihin. Tilalle palkataan uudet koululaiset ja kierto alkaa alusta.
Nyt muissakin firmoissa äitiyslomasijaiset, vuorotteluvapaan paikkaajat, kesätyöntekijät ja muu tilapäistö työskentelee ympäri vuoden. He ovat jatkuvassa odotustilassa odottamassa pysyvää työsuhdetta ja jonkinlaista kädenojennusta työnantajalta.
Mutta sitä ei tule.
Työ yhteisyyden lähteenä on katoamassa ja työläinen on jäämässä yksin. Ay-liikkeeltä putoaa pohja pois ja sopimusjärjestelmä romuttuu, Jussi Vähämäki väittää.
Joukkovoiman synnyn kääntöpuolella
Eletään joukkovoiman synnyn kääntöpuolta. Työläisten yhdistyminen loi mahdollisuuden solmia sopimuksia, tasoittaa yhteiskunnallisia voimasuhteita ja pitää yllä kapitalismin kehityksen dynamiikkaa.
Sopimusten vastapuoli on sanelu. Elämme ammattiyhdistysliikkeen historian ja sen olemassaolon kahden peruspilarin, sopimuksen ja joukkovoiman, lopun aikaa, Vähämäki julistaa.
Hän kysyy, mitä muuta ovat lidlit, mcdonald´sit, halpalentoyhtiöt ja työvuokraamot kuin ihmisruumiiden muuttamista kertakäyttöisiksi. Niitä käytetään, kun on tarve ja heitetään pois, kun tarve loppuu.
Julistamisen vuoro siirtynyt oikeistolle
Tämän kaiken keskellä vasemmistolla ei ole poliittista energiaa, se ei ole oppositiossa eikä edes halua nähdä oppositioita, Jakke Holvas polemisoi. Vasemmisto uskoo, että yhteiskunnalliset ristiriidat ovat soviteltavissa. Julistaminen on siirtynyt oikeistolle. Vasemmistolainen ei agitoi, koska poliittisen draaman taju on kadonnut.
– Vasemmistolainen on hienohelmainen opportunisti, joka ei pysty edes sanomaan `Nyt saa riittää lähihoitajien riisto!´ koska pelkää leimautuvansa vulgaariksi keuhkoajaksi. Vasemmistolaiset jättävät työläiset vaikka mätänemään ongelmiensa kanssa kunhan eivät itse leimaudu punaniskoiksi, raivoaa Holvas.
Ja jatkaa: Vasemmisto ymmärtää loputtomasti eikä asetu ketään vastaan. Nykyvasemmistosta ei olisi Marxin tapaan sanomaan, että riistettyjen on pakko nousta vastarintaan, vaan vasemmistolainen ymmärtää kapitalismin lakeja.
Jakke Holvas myöntää, että talouden tosiasiat ovat mitä ovat, mutta ihmisellä on vielä vapaus vaikuttaa siihen, miten asioista puhutaan. Miksi vasemmisto ei siis omaksu taisteluaseena oikeiston ainoan vaihtoehdon retoriikkaa? Kun pääoma on globaalia, niin sitä pitäisi vaatia myös työehtosopimuksilta. Kun kiinalaiset sitten pyytäisivät samaa palkkaa kuin kemijärveläiset, niin leviteltäisiin vain käsiä oikeistotyyliin: ”Minkäs teet, työläinen haluaa kaikkialla saman palkan, tämä on universaali laki, ei voi auttaa.”
Työ ei ole enää kumouksellista
Jakke Holvaksen mukaan lässyvasemmiston ongelma on se, että jos ei nykytilanteessa kerran ymmärretä muuta kuin vaihtoehdottomuuskieltä, niin sitä pitää sitten käyttää itsekin.
Marxilainen vasemmistolaisuus nimesi vihollisen, arvot ja ristiriidat. Nykyvasemmisto ei tähän pysty, koska työväenluokka on katoamassa. Työläinen ei enää välttämättä tiedä, kenelle tuottaa lisäarvoa eikä edes sitä, mitä hän oikeastaan valmistaa. Ristiriitojen nimeäminen ei onnistu, koska riisto on äänetöntä, paikantamatonta ja nimeämätöntä. Työ on haihtunut taivaan tuuliin ja pääoma liudentunut kaikkialle.
Jakke Holvas yllyttää työläisiä lakkoon.
– Lakkotoiminta kumpuaa kyvystä, luottamuksesta itseen, siihen että pystyy luomaan omaa elämäänsä – ja kerrankin vähät välittämään ’kansainvälisestä kilpailukyvystä’ , johon globaalitalouden puolustajat, nuo 2000-luvun stalinistit, tulevat ilmeisesti vetoamaan niin kauan, että viimeinenkin suomalainen työntekijä on irtisanottu.
Mutta ei uuden työn proletariaatti tunnista itseään eikä valtaansa. Työ ei enää ole kumouksellista energiaa eikä uudessa työssä ole maastoa, jossa yhdistetään voimat liittolaisten kanssa.
uutiskirje 