Jorvin sairaalassa Espoossa oli marraskuun loppuun mennessä hoidettu neljäsosa kaikista Suomen tehohoitoa tarvinneista koronapotilaista. Teho-osaston sairaanhoitaja Jenni Ahola muistelee, että vuoden alussa ei osattu kuvitella, mitä on edessä. Koronaviruksen voima yllätti.
Tammikuun lopussa Jorvissa alettiin varautua virukseen, ja maaliskuun alussa hoidettaviksi tulivat ensimmäiset potilaat. Pari viikkoa myöhemmin rysähti. Teho-osastolle jouduttiin perustamaan uusia tiloja, ja pikakoulutuksen saaneita hoitajia siirrettiin sinne leikkaussalin puolelta.
Ahola kuvailee työnsä muuttuneen melkein yhden viikonlopun aikana.
– Tuntui kuin olisi tullut jollekin katastrofialueelle.
Koronapotilaat pitää eristää muista potilaista. Hoitajat eivät saa mennä eristyssaleihin ilman erityisvarusteita. Mukaan otettavat tarvikkeet ja kulkemiset on suunniteltava tarkasti etukäteen, koska ovet pidetään kiinni ja turhaa liikkumista saleihin ja pois on vältettävä. Työaikaa meni muista yksiköistä tulleiden hoitajien perehdyttämiseen omasta potilaasta vastaamisen lisäksi.
– Vastuu kasvoi huimasti, ja piti ihan eri tavalla ennakoida omaa ja muiden työtä, Ahola kertoo.
Tarkkana piti olla myös siinä, ettei itse saa tartuntaa ja levitä sitä eteenpäin. Ahola nostaa hattua leikkaussalista teho-osastolle siirtyneille hoitajille.
– Kaikilta vaadittiin hurjia suorituksia. Kukaan ei ollut keväällä omalla mukavuusalueellaan. Selvittiin päivä kerrallaan.
Tätä kesti maaliskuun puolivälistä toukokuun loppupuolelle. Sitten koronan ensimmäinen aalto alkoi Suomessa hellittää.
Suojavarusteet tekevät
työn raskaaksi
Keski-Suomen keskussairaalan sairaanhoitaja Jani Pasanen kertoo, että hänen työpaikallaan odotettiin helmikuussa jännityksellä, milloin tauti tipahtaa syliin. Tunnelma oli epätietoinen, että mitä on edessä.
Myös Keski-Suomessa vaikeasti sairaita ja hengityskoneeseen joutuneita oli keväällä tavallista enemmän.
– Hässäkkää, sanoo Pasanen työstään.
– Meillä yhdestä kolmen paikan tehohoitohuoneesta jouduttiin tekemään eristyshuone. Pukeuduttiin suojavarusteisiin ja kuljettiin erillisen sisäänkäynnin kautta. Siinä oli oma ruljanssinsa. Varusteiden pukeminen ja riisuminen on tarkkaa touhua.
Suojamaskeissa, -takeissa, -käsineissä, -laseissa ja -päähineissä työskentely on fyysisestikin raskasta. Niissä työskenneltiin monta tuntia putkeen.
Myös eristyshuoneessa toimiminen oli tarkkaa sen minimoimiseksi, ettei itse levitä virusta eteenpäin.
Suojamaskeissa, -takeissa, -käsineissä, -laseissa ja -päähineissä työskentely on fyysisestikin raskasta. Niissä työskenneltiin monta tuntia putkeen.
Keski-Suomen keskussairaalassa oli varauduttu tekemään leikkaussaleista eristyshuoneita. Potilasmäärä ei kuitenkaan kasvanut niin paljon, että niihin olisi jouduttu turvautumaan.
Juomaan
ei aina pääse
Se runsas kaksikuukautinen oli rankka työrupeama hoitajille, koska työskentely eristys- ja erityissuojavarusteita vaativissa olosuhteissa vaatii aivan erilaista suunnittelua kuin normaali työ.
Jenni Ahola kertoo, että esimerkiksi taukoja piti miettiä sitäkin vasten, että keväällä oli huoli suojavarusteiden riittävyydestä terveydenhuollossa. Syksyllä tilanne on ollut toinen. Juomisessa oli otettava huomioon, että vessaan ei niin vain voi lähteä eristyksestä, koska eristyksen ovien avaamiseen sisältyy joka kerta riski. Ylimääräistä liikennettä on oltava mahdollisimman vähän. Nesteen tarve oli kuitenkin suurempi raskaissa suojavarusteissa.
Hoitajat venyivät ottamalla ylimääräisiä vuoroja ja tekemällä pidempää päivää, Ahola kertoo. Osa luopui työnantajan pyynnöstä kevään lomistaan, jotta osaavaa henkilökuntaa oli riittävästi potilaiden turvaksi.
Jälkikäteen kevättä katsoessa Aholalla ei ole mitään kritisoitavaa siitä, miten Suomessa pantiin koronarajoituksia toimeen.
– Silloin mietin kauhulla, että minkälaiseen kaaokseen terveydenhuollossa olisi jouduttu ilman niitä. Minusta täällä on toimittu oikein.
Hänen mielestään myös terveydenhuollossa onnistuttiin. Siitä kertoo tehohoitopotilaiden suhteellisen pieni kuolleisuus verrattuna moneen muuhun maahan.
Jani Pasasenkin mielestä rajoitukset olivat oikeaan osuneita.
– Hyvä, että selvittiin näinkin vähällä. Pahempaan oli varauduttu.
Kesällä ja syksyllä Keski-Suomessa ei ollut viikkokausiin yhtään koronapotilasta tehohoidossa.
Rokote antaa toivoa,
mutta tuntuu myös riskiltä
Kesäksi korona rauhoittui Suomessa huomattavasti. Toisen aallon keskellä marraskuussa saatiin myös valoa, kun useat koronarokotteet osoittautuivat toimiviksi. Suomessa tehtiin linjaus, että ensimmäisten joukossa rokotteen saavat juuri hoitajat.
Uutinen rokotteesta on hyvä, mutta se myös askarruttaa Jenni Aholaa ja Jani Pasasta.
– Kyllähän se toivoa antaa, mutta valehtelisin, jos en sanoisi, että myös vähän pelottaa olla ensimmäisten joukossa, kun ei tiedä, mitä riskiä siihen liittyy. Mutta se on fakta, että rokote on se lääke, millä tästä päästään eteenpäin. Ristiriitaiset tunteet, Ahola kuvailee.
Myös Jani Pasasen mukaan monilla on pelko persuuksissa, onko rokote turvallinen.
– Joutuuko siinä jonkinlaiseksi koekaniiniksi, onko rokote pakko ottaa, hän kuvailee hoitohenkilökunnan tunteita.
Se koskee myös Pasasta itseään. Hän kertoo hoitaneensa ihmisiä, jotka saivat narkolepsian sikainfluenssarokotteesta.
– Totta kai se mietityttää, että onko rokote turvallinen.
Kiitos ei näy
pankkitilillä
Hoitohenkilöstö on saanut ja saa vuolaasti arvostusta ja kiitosta. Pankkitilillä se ei näy. Hoitajaliitot Tehy ja SuPer ovat keväästä asti vaatineet samanlaista rahallista korvausta hoitajille, jota muualla Euroopassa on annettu kiitokseksi ponnistelusta ja venymisestä.
Jani Pasanen kertoo, että kiitokset lämmittävät kyllä mieltä, mutta arvostus ei näy palkkapussissa.
– Kyllähän se kyrsii. Tässä myös näkyy se, miten paljon tätä työtä arvostetaan. Olemme valmiita vaarantamaan oman terveytemme, ja monesti töistä lähtiessä miettii, ovatko suojaukset pitäneet, olenko itse saanut koronan ja levitänkö sen perheeseen.
– Olet valmis työvuoron vaihtoihin, venymään ja paukkumaan, ja se ei sitten näy konkreettisesti missään.
Pasanen on pettynyt hallitukseen tässä suhteessa. Koronatukia on jaettu muille tahoille suuria määriä.
– Luulisi, että jonkinlainen koronakompensaatio olisi ollut mahdollinen hoitajillekin. Kyllä se on mielessä käynyt, että meniköhän tämä nyt ihan oikein.
Katkeruus kytee
pinnan alla
Jenni Ahola kertoo pinnan alla kytevästä hoitajien katkeruudesta siitä, että erityisosaamisen arvostus ei näy käytännössä missään.
– Moni venyi todella paljon työnantajan pyynnöstä ja ajatteli, että nyt on tällainen poikkeustilanne, maa kriisissä ja täytyy antaa kaikkensa. Ei sitä tehty rahan takia, mutta totta kai ajatus oli, että jälkikäteen saa myös jonkinlaista korvausta vapaa-ajasta luopumisesta.
Ahola on syksyllä huomannut, että alan pitkän ajan ongelmat kärjistyvät. Koska vuosien kokemus tehohoidosta ei näy palkkakehityksessä, hoitajia on lähtenyt kevään jälkeen kevyempiin yksiköihin ja myös kokonaan pois alalta. Keväällä oli annettu kaikki työlle. Toisen aallon lähestyessä ei jaksettu aloittaa samaa uudestaan.
Jenni Ahola ei osaa sanoa, mikä olisi koronakorvauksen oikea taso. Tärkeintä olisi ollut saada ”jotain konkreettista” osaamisestaan ja työstään.
Keväällä oli päiviä ja viikkoja, jolloin työ teholla tuntui vuorosta toiseen vain selviytymisestä tunti ja vuoro kerrallaan.
Kun Finlandia-talo valaistiin huhtikuun alussa siniseksi ”hoitohenkilökunnan ja muiden kriittisillä aloilla toimivien työn kunnioittamiseksi”, Ahola koki sen enemmän ärsyttävänä kuin työtään kunnioittavana.
– Tämäkö on se, millä hoitaja elää? Oli se vähän tragikoomista.
Hoitajia myös hiljennettiin puheilla siitä, että ”teillä sentään on työtä” ja kutsumuksestakin puhutaan aina vaan.
Toisesta aallosta Jenni Ahola sanoi, että se pelottaa.
– Keväällä oli päiviä ja viikkoja, jolloin työ teholla tuntui vuorosta toiseen vain selviytymiseltä tunti ja vuoro kerrallaan. Kun toukokuussa palattiin normaaliin arkeen, tuntui, että onko meidän työmme oikeasti tällaista. Kyllä kevään pahimmat viikot ovat jääneet kummittelemaan ja ahdistavat kovasti.
uutiskirje 
