Suomessa todettiin poikkeusolot ja otettiin lähinnä sodan uhkaa varten laadittu valmiuslaki käyttöön 16. maaliskuuta 2020. Poikkeusolot päättyivät valtioneuvoston päätöksellä 16. kesäkuuta.
Mitä kriisin alkuvaiheessa tapahtui, kuka otti johdon ja miksi Suomi päätyi eri tielle Ruotsin kanssa? Sitran tänään julkaisema Matti Mörttisen kirjanen Valtioneuvoston ydin kriisitilanteessa on ensimmäinen kattava kuvaus koronakriisin hallinnasta Suomessa. Se perustuu noin viidenkymmenen päättäjän haastatteluihin.
Mörttisen kuvauksen mukaan kaikki tapahtui erittäin nopeassa tahdissa ja menettelytapoja tilanteeseen soveltaen – sen sijaan että olisi noudatettu jotain´”kriisiohjekirjaa”.
Viime sunnuntaina 10.1. tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun Kiina ilmoitti uudenlaisesta koronaviruksesta. Sunnuntaina 24.1. tulee kuluneeksi vuosi Suomen ensimmäisestä koronakriisiin kytkeytyvästä valtiopäivätoimesta. Se oli perussuomalaisten Arja Juvosen kirjallinen kysymys, jossa Juvonen totesi olevan vain ”ajan kysymys, milloin virus rantautuu Suomeen”.
Näin kävikin, mutta hallitus heräsi tilanteeseen hitaasti. Mörttinen puhuu ”hukatusta helmikuusta”. Sosiaali- ja terveysministeriössä ja hallituksessa laajemmin ei tunnettu kriisitietoisuutta, vaan kehysriihikeskustelu vei poliittisen huomion.
Kriisimoodiin siirryttiin 11.3.
Hallitus piti neuvottelun 26.2.2020 muun muassa perustaakseen covid-19-koordinaatioryhmän ja valmistautuakseen seuraavan päivän eduskuntakeskusteluun pääministerin ilmoituksesta koronavalmistautumista koskien. Valmiuslakiin suhtauduttiin tuossa vaiheessa jyrkän torjuvasti.
Vielä maaliskuun alussa ministerien asenne oli rauhoitteleva. Kausi-influenssaa pidettiin vakavampana asiana kuin koronaa.
Kirjan mukaan pääministeri Sanna Marinin suhtautuminen tilanteeseen muokkautui ratkaisevasti myöhään illalla 11.3., kun hän sai puhelun perhe- ja peruspalveluministeri Krista Kiurulta, jonka aiempi vähättelevä asenne oli kääntynyt täyteen ”kriisimoodiin”.
”Ministeri oli ollut sosiaali- ja terveysministeriön keskeisten virkahenkilöiden kanssa selvittämässä toimenpiteitä epidemian hillitsemiseksi ja tullut siihen tulokseen, että normaalitoimet eivät riitä, vaan tarvitaan valmiuslakia.”
Samana päivänä WHO julisti kuukautta aiemmin covid-19 -nimen saaneen virustaudin olevan pandemia eli maailmanlaajuinen epidemia.
Poikkeusolot julki 16.3.
Eri tahoilla tultiin samaan aikaan samaan johtopäätökseen. 13.3. pidetyssä TP-UTVA:ssa presidentti Sauli Niinistö ilmoitti katsovansa poikkeusolojen vallitsevan maassa. Rajoitustoimia valmisteltiin sen jälkeen viikonvaihde ja maanantaina 16.3. valtioneuvoston virallisen päätöksen jälkeen hallituksen keskeiset ministerit pitivät tiedotustilaisuuden, jossa valmiuslain käyttöönotto kerrottiin kansalaisille.
Asiasta ei syntynyt erimielisyyttä hallituksen ja opposition välille.
Suomessa toimeen pannuista rajoituksista merkittävimmät olivat kaikkien yli 500 hengen yleisötilaisuuksien peruminen toukokuun loppuun saakka, yleinen etätyösuositus työpaikoille ja epidemia-alueelta palaavien matkalaisten jääminen kahdeksi viikoksi kotiin.
Koronaviruksen kustannukset hallitus lupasi hoitaa lisätalousarviolla.
Suomi ja Ruotsi eri teille
Mörttinen kirjoittaa, että Suomen ja Ruotsin viranomaisten kanssa käytiin tiivistä yhteydenpitoa. Ruotsalaiset vetosivat vielä perjantaina 13.3. sen puolesta, että suomalaiset eivät ainakaan sulkisi kouluja.
Näihin aikoihin Suomen ja Ruotsin linjat eriytyivät ja Suomessa koronaepidemian hallinnasta tuli voimakkaasti poliittisesti johdettu operaatio tunnetuin seurauksin.
Suomen onnistumisessa Mörttinen laittaa paljon painoa Uudenmaan sululle maaliskuussa. Se taittoi epidemian kiihtymisen oikeaan aikaan ja vaikutti selvästikin myös kansalaisten suhtautumiseen tilanteeseen niin tehokkaasti, että tautikäyrät kääntyivät helpottavaan suuntaan huhtikuun lopulla.
Uudenmaan eristäminen muusta maasta ei olisi ollut mahdollinen ilman poikkeusolojen toteamista ja valmiuslain käyttöönottoa.
Hallituksen neuvottelusta uusi ydin
Korona synnytti päätöksentekoon uusia ytimiä. Päätöksenteon ydinkaksikon muodostivat pääministeri Sanna Marin ja perhe- ja peruspalveluministeri Krista Kiuru. Lisäksi julkisuudessa näkyi etenkin alkuvaiheessa niin sanottu viisikko, eli hallituksen puolueryhmien puheenjohtajien kokoonpano.
Keskeiseksi tekijäksi päätöksentekoon muotoutui hallituksen neuvottelu, johon hallitus on kokoontunut kerta toisensa jälkeen, viimeksi eilen, Säätytaloon.
Kirjassa haastateltujen mielipiteet hallituksen neuvottelun toimivuudesta vaihtelevat jyrkästi.
”Toiset arvostivat sen kollektiivisuutta ja sitouttavaa luonnetta, kun taas toiset pitivät sitä tuskastuttavan aikaa vievänä ja tehottomana prosessina. Jälkimmäiset kiinnittivät huomiota eritoten perhe- ja peruspalveluministerin käyttämiin pitkiin puheenvuoroihin sekä siihen, että pääministeri salli kokousten venymisen kyseisten puheenvuorojen takia.”
Vastuunjako epäselvää ministeriössä
Mörttinen jatkaa erityisesti sosiaali- ja terveysministeri Aino-Kaisa Pekosen jääneen kokouksissa varjoon, vaikka myös hänen vastuualueet olivat tärkeitä kriisinhoidossa. Perhe- ja peruspalveluministerille kuuluivat kuitenkin tärkeimmät tehtävät.
”Vastuujako ei ollut kuitenkaan kaikilta osin selvä. Sosiaali- ja terveydenhuollon varautuminen ja siihen liittyvät materiaalihankinnat kuuluvat Marinin hallituksen työnjaossa sosiaali- ja terveysministeri Aino-Kaisa Pekosen sektoriin, mutta muista tarvikkeista ja ohjeistuksesta vastaa perhe- ja peruspalveluministeri Kiuru.”
Raportti tuo esiin muunkin hallinnon sekavuuden.
”Suomessa valtioneuvoston päätöksenteko on muodostunut viime vuosikymmeninä rakenteeltaan mielenkiintoiseksi verkostoksi. Ministerien ja virkakunnan väliin on ilmestynyt poliittisten esikuntien porras, josta etenkin poliittiset ja ministerien mukana vaihtuvat valtiosihteerit nousevat esiin.”
Hallinnon rajoja yritettiin rikkoa 26.2. perustelulla covid-19-koordinaatioryhmällä, jonka kokoonpano meni uusiksi huhtikuun alussa. Varsinaisia esityksiä siltä ei saatu, koska lainvalmistelu meni aina sosiaali- ja terveysministeriöön.
Monihallinnollisuuden huipentumana Mörttinen pitää Helsinki-Vantaan lentokenttää, josta koronalle altistuneet jatkoivat ilman testausta kotimatkaa muissa joukkoliikennevälineissä pitkin kevättä.
Neljä syytä onnistumiselle
Tähän asti kaikki on mennyt kuitenkin muihin maihin verrattuna hyvin. Onnistumisen tekijöiksi Mörttinen listaa etätyövalmiuden, kesän ulkomaanmatkailun korvaamisen mökkeilyllä ja muilla kotimaanretkillä sekä suomalaisten perinteisen kyvyn ja harvaan asutun maan mahdollisuudet säilyttää fyysinen etäisyys.
Päättäjien toimintaa hän vertaa taloyhtiön talkoisiin, joissa rakennetaan aita ilman, että kukaan johtaa urakkaa ja jokaisella on oma mielipide, mutta silti aita valmistuu, koska kaikki tietävät, että sitä tehdään yhteiseksi hyväksi.
”Usein käytetty vertaus sotien henkeen on samaa sukua. Sodissakin erimieliset suomalaiset taistelivat yhteisen tavoitteen eteen ajoittain myös ohittaen muodolliset johtamisjärjestelmät.”
Kolmas tekijä olivat kansanvaltaisuus, tasa-arvo ja oikeusvaltioperinne, ja neljäs suomalaisten kokema luottamus viranomaisiin, mihin liittyy myös taipumus noudattaa kriisioloissa annettuja määräyksiä ja ohjeita.
Salaliittoteoriat otettava huomioon
Viimeisimpään liittyy tulevia kriisejä silmällä pitäen se varaus, että disinformaatio ja misinformaatio yleistyvät kaikkialla maailmassa, ja salaliittoteoriat ja asiantuntemuksen kyseenalaistaminen ovat uutta arkipäivää.
”Kiire ja pakko ovat sanelleet valittua linjaa, mutta juuri siitä nousee kysymys: jaksavatko suomalaiset edelleen luottaa viranomaisiin ja noudattaa ohjeistuksia, kun koronapoikkeusolojen aikainen päätöksenteko asettuu jälkikäteisessä tarkastelussa kyseenalaiseksi. Kiire olisi ollut ainakin pieneltä osin vältettävissä, jos pandemian Suomeen rantautumisen mahdollisuus olisi otettu tosissaan jo siinä vaiheessa, kun taudin nopea eteneminen Kiinasta Etelä-Eurooppaan kävi selväksi. Suomalaisen järjestelmän hidasta heräämistä voikin kuvata ilmaisulla hukattu helmikuu.”
Mörttisen ohje tulevaisuuteen kuuluukin, että seuraavaan kriisin varautuminen alkaa jo nyt.
uutiskirje 
