Arktisen jääpeitteen sulaminen herätti suurta huomiota syyskuussa 2007, jolloin sen peittämän alueen todettiin kutistuneen ennätysmäisen pieneksi, 4,13 miljoonaksi neliökilometriksi. Tänä kesänä ei tuota ennätystä lyöty, mutta jääpeitteen laajuus oli silti mittausten historian toiseksi pienin.
Pelkästään jääpeitteen laajuuteen perustuva tilastointi jättää kuitenkin pienen epävarmuustekijän. Itse jäämassa saattaa supistua vähemmän kuin jääpeitteen pinta-ala, mikäli jäätä pakkautuu runsaasti rannikkojen tuntumaan.
Lontoon University Collegessa valmistunut uusi tutkimus osoittaa, että tästä ei ole kysymys. Tutkimuksessa kerättiin useiden vuosien ajan satelliittimittauksilla tietoa jääpeitteen paksuudesta.
Tulokset olivat hälyttäviä: jääpeite supistuu pelättyäkin nopeampaa vauhtia sekä kesäisin että talvisin. Viime talvena se oli 26 senttimetriä eli 10 prosenttia ohuempi kuin talvien 2002–2008 keskiarvo.
Tämä on varma todiste siitä, että jäätä on todella sulanut. Mittaussarjan alkuvuosina jääpeite oheni talvi talvelta, mutta hitaasti. Vuoden 2007 ennätyslämpimän kesän jälkeen se kuitenkin romahti.
Jo kauan mitattu
laajuutta
Jääpeitteen laajuutta on mitattu satelliiteilla jo pitkään. Ennen viime vuosia pohjoisen napajään peittämä alue oli kesäisin keskimäärin 7 miljoonaa neliökilometriä, josta se talvisin laajeni 15 miljoonaan neliökilometriin.
Toissa kesän ennätyssuppea jääpeite oli peräti 43 prosenttia pienempi kuin vuonna 1979, jolloin satelliittimittaukset aloitettiin. Ennen viime vuotta alhaisin lukema oli 5,3 miljoonaa neliökilometriä vuodelta 2005.
Arktisen jääpeitteen paksuutta on aikaisemmin mitattu näytteitä poraamalla sekä kaikuluotaamalla lentokoneista ja sukellusveneistä.
Cambridgen yliopiston professori Peter Wadhams on vuodesta 1976 lähtien mitannut jäätä brittiläisillä ydinsukellusveneillä. Hänen tutkimustensa mukaan vuoteen 1987 mennessä jääpeite oli ohentunut 15 prosenttia, mutta maaliskuussa 2007 se oli enää puolet vuoden 1976 paksuudesta.
Poraaminen ja kaikuluotaaminen antavat kuitenkin vain satunnaista tietoa. Satelliiteilla sen sijaan saadaan sekä ajallisesti että paikallisesti kattavat, vertailukelpoiset tulokset.
Lontoolaistutkimuksessa käytetyt tiedot on kerätty Euroopan avaruusviraston (ESA) Eutelsat-satelliitilla.
Kynnyskohta
ehkä ylitetty
Tuore tutkimus osoitti, että sulamisvauhdissa on huomattavia alueellisia eroja. Arktisen alueen länsiosissa jääpeite oli viime talvena ohentunut 49 senttimetriä eli lähes kaksinkertaisesti keskimäärään verrattuna. Edellisenä kesänä Pohjois-Amerikan pohjoispuolella sijaitseva Luoteisväylä oli ensimmäistä kertaa sulanut koko mitaltaan täysin purjehduskelpoiseksi.
Viime talvi ei ollut ennätyslämmin. Arktisten talvilämpötilojen olisi pitänyt riittää jääpeitteen palautumiseen tavanomaiselle tasolle. Se, että näin ei käynyt, on lontoolaistutkijoiden mielestä kaikkein hälyttävin heidän havainnoistaan.
Tutkijoiden päätelmä on, että ratkaiseva tekijä oli jokin muu kuin ilman lämpötila. Joko meriveden lämpeneminen tai muutokset merivirroissa toivat lisää lämmintä vettä jääpeitteen alle, joka siis oheni alta päin.
Nämä päätelmät lisäävät pelkoja siitä, että arktisen jääpeitteen supistuminen on ohittanut taitekohdan, jonka jälkeen ilmiö ruokkii itse itseään. Valkoinen jääpeite heijastaa suurimman osan auringonvalosta takaisin avaruuteen, kun taas jäästä vapaa merenpinta imee lämpöä auringonvalosta. Mitä pienempi jääpeite pinta-alaltaan, sitä vähemmän auringonvaloa heijastuu.
Vielä muutama vuosi sitten arktisen jääpeitteen pelättiin katoavan kokonaan vuoteen 2080 mennessä. Nyt monissa arvioissa puhutaan jo vuosista 2030–2040. Lontoolaisryhmän tulosten jälkeen on esitetty arvioita, että tämä katastrofi voi tapahtua jopa seuraavan kymmenen vuoden kuluessa.
uutiskirje 
