Vihaiset ja vaaralliset

Vammaistaide ei kainostele ottaa kantaa

Musta liikkumaton hahmo pursuaa lomakkeita liitteineen ja puhuu robottiäänellä. Se ei reagoi katsojaan, jököttää vain paikallaan. Liisa ja Pekka Leinosen Byrokratos – virastojen Darth Vader kuvaa, kuinka se, minkä pitäisi olla oikeus, onkin kyykytystä.

– Tätä virastojen pimeää puolta emme koskaan näe ja kuitenkin se vaikuttaa kaikkien miedän elämään, kuvailee Liisa Leinonen.

Hanna Väätäisen teos Joulun ihme syntyi hänen odottaessaan tytärtään Tyyne Hilma Tuuliaa. Väätäinen ihmettelee miksi seulonnoilla testataan sikiön kelpaamista lapseksi, muttei naisen kelpaamista äidiksi.

Vammaiset ajattelevat itse olevansa oman tilanteensa parhaita asiantuntijoita, mutta kun katsoo tilannetta virastojen ja rakenteiden vinkkelistä, siellä parhaat vammaisuuden asiantuntijat ovat aina muita.

Pyhät monsterit -taidenäyttely Stakesin aulassa Helsingissä esittelee taideteosten avulla ilmiöitä, jotka kuluttavat vammaisten taiteilijoiden voimavaroja. Jaksamista nakertaviksi hirviöksi nousevat vammaisten kohtaama byrokratia, sikiöseulonnat, puhe- ja kirjoittamisvaikeudet, synnynnäinen sydänvika sekä erilaiset apuvälineet.

Näyttelyn työt on tuotettu tekstiilitaiteilija Jenni-Juulia Wallinheimon johdolla Kynnys ry:n työpajassa.

Pyhät monsterit -näyttely edustaa Wallinheimon mukaan puhtaasti vammaispoliittista taidetta.

– Kaikki työt käsittelevät omaa kokemusta vammaisuudesta ja niillä on merkitystä myös muille vammaisille ihmisille.

Ei mitä tahansa akvarelleja

Wallinheimo haluaa olla tarkkana termien kanssa.

– Mikä tahansa kenen tahansa vammaisen tekemä akvarelli ei ole vammaistaidetta.

Jaahas. Nyt tavis-katsoja onkin pulassa.

Wallinheimo joutuu selittämään, eikä ensimmäistä kertaa. Vammaistaiteen on hänen mukaansa (ja myös kansainvälisen määritelmän mukaan) täytettävä kolme kriteeriä.

Se on vammaisen ihmisen tekemää, sen aiheet käsittelevät vammaisuuden kokemusta ja sen sisällöllä on erityistä merkitystä vammaisille ihmisille.

– Kuten ehkä huomasit, tekijöiden esitellessä äsken töitään, moni nyökkäili tunnistaessaan niiden kuvaamia tilanteita tai tunteita.

Näin kävi muun muassa Riitta Nissilän triptyykin kohdalla. Nissilän teos kuvaa kuinka apuvälineen saanut ihminen tuntee vanhentuvansa ja kuinka apuvälinettään myös häpeää. Toisaalta apuväline kantaa läpi elämän; siksi kyynärsauva saa kultaisen värin ja siivet.

Ihminen pukeutuu kieleen

Pia Bartschin työssä monsteri on vieras kirjoitettu kieli. Suomi ei ole Bartschin äidinkieli ja vaikka puhuen pärjää, on kirjoittaminen vaikeaa. Työssään Kynnys ry:n projektikoordinaattorina Bartsch joutuu kirjoittamaan paljon ja jos vaikkapa hakemuksen kieliasu ei ole oikeanlainen, seuraa vaikeuksia.

Tästä kokemuksesta syntyi, ihan kirjaimellisesti, kieliasu. Bartsch kirjoitti elämäntarinansa käsin ja toinen kurssilainen yliviivasi siitä punaisella jokaisen väärinkirjoitetun sanan. Sen jälkeen sana vielä leikattiin pois. Lopulta tarinasta ommeltiin puku.

Elämäntarina puvuksi ommeltuna tekee kielimuurista käsinkosketeltavan tuskallisen. Kieli pukee meidät, rikkonaisena ja revittynäkin.

Eeva Kinnunen kuvaa työssään, kuinka puhevamma tekee hänestä mukautuvan ja myötäilevän. Omaa mielipidettä ei uskalla esittää, koska se on niin hankalaa.

Valokuvissa Kinnusen ja puhekumppanin välille kasvaa koukeroisia pilviä.

Kiltteysrasismi on kirosana

Jenni-Juulia Wallinheimon mukaan ammatikseen taidetta tekevää vammaista nyppii, jos hänen työnsä rinnastetaan mihin tahansa terapeuttiseen toimintaan.

Silloin sorrutaan helposti kiltteysrasismiin, jota Wallinheimo inhoaa. Kiltteysrasistit kuvittelevat, ettei vammainen taiteilija kestä kritiikkiä siinä missä vammaton.

Kyllä kestää, Wallinheimokin, vaikka sairastaakin Osteogenesis imperfectaa, perinnöllistä luustonhauraustautia, jonka kantajalta aivastus voi katkaista kylkiluut. Älylliseen kehitykseen tauti ei vaikuta.

– Päänsilitys ja hymistely eivät auta vammaista taiteilijaa pääsemään samalle viivalle muiden taiteilijoiden kanssa. Silloin ammattimainen vammaistaide ei pääse irti terapeuttisen puuhastelun leimasta.

Kiltteysrasisimiin on kiinnittänyt huomiota myös taidekriitikko Otso Kantokorpi, jonka mielestä vammaisen tekemää taidetta on sanottava huonoksi, jos se sitä on. Kantokorpi otti Yle radio 1:n kolumnissaan kantaa muun muassa ”vastenmieliseen Taidetta ilman käsiä -ilmiöön”.

Takavuosina joulun alla, tilaamatta ja pyytämättä, postiluukusta tipahti pino kortteja, Kantokorven mukaan huonosta tai keskinkertaisesta taiteesta tehtyjä.

”Paperinkeräykseen ne minulta aina menivät, mutta opittuani tuntemaan vammaisia taiteilijoita en häpeä sitä enää lainkaan”, Kantokorpi kirjoittaa.

Muutos ei tule hymyilemällä

Wallinheimo kuvailee itseään ”vihaiseksi ja vaaralliseksi vammaiseksi”.

– Niin kauan kun maailmassa ei ole ainuttakaan paikkaa, ei ainuttakaan maata, jossa vammaiset olisivat aidosti tasavertaisia, minä olen vihainen. Hymyilemällä ei saa muutosta aikaan.

Wallinheimo on aktiivinen keskustelija ja bloginpitäjä. Vammaisen vartalon kuvat -verkkosivuillaan Wallinheimo kirjoittaa ruumiillisuudesta ja vammaisuudesta sekä vammaisen kehon esittämistavoista, taiteesta ja vammaiskulttuurista.

– Vammaiset ajattelevat itse olevansa oman tilanteensa parhaita asiantuntijoita, mutta kun katsoo tilannetta virastojen ja rakenteiden vinkkelistä, siellä parhaat vammaisuuden asiantuntijat ovat aina muita.

– Terveydenhuollon puolella se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että lääkärissä saa selittää kerran toisensa jälkeen miksi juuri minun kyynärsauvassani pitää olla pehmuste tietyssä kohtaa.

– Meillä on tietotaitoa omasta asiastamme, mutta sitä ei arvosteta.

Wallinheimo uskoo, että tätä tietotaitoa voi jakaa myös taiteen avulla.

– Taidekentällä on puhuttu pitkään poliittisen taiteen kuolemasta. Oma kokemukseni kuitenkin on, että kun töitäni oli esillä vaikkapa Lasipalatsissa, niin pääsin keskustelemaan töistä ja niiden herättämistä ajatuksista monien ihmisten kanssa.

Vammaiset supersankarit

Mitkä asiat tekevät Jenni-Juulia Wallinheimosta vihaisen?

Hanna Väätäisen Tyyne-vauva katselee meitä kiinnostuneena viereiseltä penkiltä. Puhe kääntyy väistämättä lapsiin.

– Kyllä minua risoo esimerkiksi se, etten minä ikinä kelpaisi hakijaksi adoptio-prosessiin. Kun olen itse paljon reissannut ja nähnyt esimerkiksi missä kunnossa maailman lastenkodeissa on lapsia.

– Varmasti tämänkin näyttelyn taiteilijat esimerkiksi olisivat vanhempina perempia kuin kehitysmaassa oleva laitos.

Mikä muu risoo?

– Haluan kyseenalaistaa ne rakenteet, joilla kaikki vammaisuuteen liittyvä pidetään matalan statuksen juttuna. Se tapa, millä pitää hakea palvelut, avata elämänsä lomakkeelle, kertoa ventovieraalle yksityiskohtaisesti, miten pärjää vessassa.

– Tai millaisia ovat ne apuvälineet, joita saa selviytyäkseen arjesta. Maailma on pullollaan tyylikästä tekniikkaa, niin kuin vaikka sun silmälasit ja vertaa niitä tuohon, Wallinheimo osoittaa kyynärsauvaansa.

– Tiedän, että näiden asioiden muuttamiseen voi mennä kymmeniä vuosia.

Silti hän haluaa puhua myös siitä, mikä ei vielä ole mahdollista. Maailmasta, jossa vammaiset ovat supersankareita.

Maailmasta, jossa vammattomat alkavat himoita vammaisten luksusapuvälineitä, joilla nämä ovat muuttuneet kyborgeiksi ja voittavat olympialaiset.

Että voisi elää

Nykyisyydessäkin riittää korjattavaa ja ensimmäiseksi nousee kysymys henkilökohtaisista avustajista.

– Haluaisin nähdä sellaisen vammaisten sukupolven, joka saa riittävästi apua pienestä asti. He kouluttautuisivat ja menisivät töihin. Näin myös avun kustannukset tulisivat aikanaan maksettua veroina takaisin.

– Mitä tapahtuisi, jos vammaisella ihmisellä olisi oikeasti mahdollisuudet toteuttaa itseään? Jos meille tarjottaisiin automaattisesti meille kuuluvia asioita, eikä vaan kompensoitaisi?

Vammaiskuljetukset tulevat hyvänä kakkosena.

– Jos ei pääse kotoa mihinkään, ei voi kehittyä missään asiassa. Ei voi hankkia tietoa, jota saa ihmisten välisissä kontakteissa. Moni roikkuu sitten verkossa ja siellä on koko sosiaalinen elämä. Mutta ei se ole tervettä, se on vammaista, sanoo Wallinheimo.

Kyse ei siis ole avaruusfysiikasta, ei kyborgeista eikä luksusapuvälineistä. Kyse on Wallinheimon mukaan siitä, että myös vammaisena voisi elää oman tyylinsä tai ideologiansa mukaan.

Siitä ollaan vielä kaukana.