Kalevi Suomela teki sen taas (KU 6.5.). Kalevin mukaan EU:n tie talousliitosta poliittiseksi unioniksi on vasemmiston vaihtoehto kansallisvaltioille. Se, että ”joidenkin vasemmistolaisten silmissä” tästä seuraisi vaikeuksia demokratialle yleensä ja hyvinvointivaltiolle erityisesti, johtuu heidän kyvyttömyydestään ymmärtää EU:n todellista luonnetta, jaetun suvereniteetin rakennetta.
Koko artikkelin luettuani samaistuin vahvasti tähän Kalevin nimeämään vasemmiston jäännöserään. En siksi, ettenkö olisi lukemaani ymmärtänyt, vaan siksi, että sen mukaan historian ”kehityslogiikka on vasemmiston puolella”: talous kulkee edellä. Varmemmaksi vakuudeksi päätelmää perusteltiin Marx-sitaatilla.
Olen eri mieltä. Jos historian kehityslogiikasta jotakin voi sanoa, niin vasemmistoa se ei ole suosinut. Ja vaikka talous on kulkenut edellä, niin käsityksemme demokratiasta ja hyvinvoinnista on niin syvässä kriisissä, ettei tämä tila kriisin ulottuvuuksien kuvaamiseen riitä.
Mihin näissä EU-tarinoissa ovat ongelmat kadonneet? Miksi me markkinoiden laajentamisen nimissä – niin talouden ensisijaisuus EU:ssa ymmärretään – olemme valmiita uhraamaan myös ne sosiaaliset suhteet, joista demokratiamme ja hyvinvointimme on toistaiseksi noussut?
Vastaus näihin kysymyksiin ei voi olla sitaatti Marxilta. Marxiakin voi vääntää vähän joka lähtöön, kuten Wall Streetin veijarit ovat tehneet, kun talouden ensisijaisuutta on haluttu korostaa. Eikä juuri koskaan ole edes kysytty, puhummeko esimerkiksi finanssijohtoisesta kapitalismista, vai jostakin muusta taloudesta.
Nyt tiedämme, että olisi pitänyt kysyä, olisi pitänyt kyseenalaistaa. Mutta Kalevi Suomelan ideologisessa kehyksessä näin ei tietenkään tehdä. Ja siksi historia ei ole ollut vasemmiston puolella. Eikä jatkossakaan ole, ellei näitä talouden itsestäänselvyyksiä opita politisoimaan.
Entäs sitten se jaettu suvereniteetti, mitä me siitä tiedämme? Emme paljon mitään. Suvereniteetin jakamisella on yhtä helppo leikkiä kuin Lego-palikoilla. Mutta samaistuminen siksi historian voimaksi, joka palikat paikalleen laittaa, kielii aika pahasta identiteettiongelmasta.
Historia ei tarjoa meille mitään valmista mallia siitä, miten kansallinen valta ja EU:n valta koostetaan Kalevin kuvaamaksi ongelmattomaksi kokonaisuudeksi. Mutta meillä on varsin paljon näyttöä tämän tavoitteen ideologisoinnista.
Otetaan esimerkki. EU-komissio kehitteli pari vuotta sitten ”sosiaalisen mallin” nimeltä joustoturva. Se oli joustoa työnantajille ja turvaa työntekijöille, ja nimenomaan tässä järjestyksessä. Siitä tuli osa EU:n työllisyyspolitiikkaa, enkä muista että Kalevin vasemmisto olisi keksinnössä ongelmia nähnyt. Pikemminkin päinvastoin.
Ja nyt kun uusliberalistiset valtiot kilvan irtisanovat velvoitteitaan turvan järjestämisessä, ns. vastuulliset EU-vaikuttajat – näin he itseään usein kutsuvat – haluaisivat projisoida vastuun koko keksinnöstä kansallisille hallituksille. Minuakin on ohjeistettu niin, että käsitteen isä, EU-komissio, on vastuusta vapautettava.
Miksi on vapautettava? No, tietysti siksi, että emme EU-epäilijöiksi leimautuisi, ja ”yleisistä syistä” – ihan niin kuin Neuvostoliiton aikana – mahdollisuuksiamme hallitusvaltaan vaarantaisi.
Minusta tämä on ongelmallista, hyvin ongelmallista. Ei historia ole mikään satu, jossa kaikki käy lopulta hyvin kunhan markkinat vain ensin saavat rauhassa myllätä. Eikä EU:sta koskaan voi tulla poliittista yhteisöä, jos sen tekemisten politisoiminen laiminlyödään.
lehti 