”Lähiökapakka on pelastanut monet. Siellä istuminen on mielenterveystyötä”
Nyt eläkkeellä oleva rakennusmestari Väinö Lesonen kuvaa kahdessa ensimmäisessä romaanissaan suomalaisten työmiesten hurjaa elämää ja ankaraa työntekoa kaukomailla Afrikassa ja Irakissa.
Juuri ilmestynyt Lesosen kolmas romaani Viidessadas päivä (Like) on oikeastaan kahden edellisen vastakohta. Nyt ei olla töissä, vaan työttömänä. Eikä nyt matkusteta minnekään. Romaanin päähenkilö, 50-vuotias Harri Eronen päinvastoin lähes linnoittautuu kotiinsa häpeänsä keskelle. Verhot peittävät päivälläkin ikkunat, koska mies tuntee olevansa pelkkä taakka yhteiskunnalle.
Väinö Lesonen kuvaa työttömän arkea ja tuntoja tylyin, karuin, lyhyin lausein. Ja tehokkaasti. Se on oikeaa voimatekstiä, kun Harri Eronen odottaa ja pelkää, että se viidessadas päivä tulee täyteen, ansiosidonnainen loppuu ja leipäjono odottaa.
Väinö Lesonen itse on työttömyyseläkkeellä. Rakennusmestarina hän kiersi aikoinaan Libyat, Vietnamit ja Tansaniat. Nyt kirjoja syntyy tasaisen tappavaan tahtiin. Kaksi seuraavaa on jo kirjoitettu ja sitä seuraava tekeillä.
Lesoselta on ilmestynyt kolme romaania neljässä vuodessa, mutta hän voitti J.H. Erkon novellikilpailun jo vuonna 1971. Vuonna 1999 ilmestyi Liken kustantamana Pole Sana Afrika ja vuonna 2000 Jäi jäljelle pala Sodomaa.
Paluu Suomeen
humpuukiaikana
Väinö Lesosen viimeinen ulkomaankomennus oli kehitysyhteistyöprojekti Tansaniassa. Se päättyi 1980-luvun lopussa. Hän palasi Suomeen keskellä hurjaa nousukautta — tai ”humpuukiaikaa” — kuten Lesonen itse sen ilmaisee.
Ennen lamaa Väinö Lesonen teki urakoitsijalle rivitaloja vastaavana mestarina.
Sitten tuli lama ja työttömyys. Tai ei tullut, vaan se tehtiin, Lesonen korjaa.
– Tämähän oli tietoinen valinta tämä työttömyys. Porvarihallituksen valinta. Vanhin talouspoliittinen keino saada inflaatio kuriin on panna maahan työttömyys. Ja sitä käytettiin. Mutta se riistäytyi.
Lesosen työnantaja meni nurin samaan aikaan 30 000 muun yrityksen kanssa.
Oli käynyt niin, että valuutta vapautettiin ja Suomeen otettiin ulkomaista velkaa. Sitten vahva markka kaatui pakkodevalvaatioon ja yritysten ottamat ulkomaiset velat räjähtivät käsiin.
Lesonen katsoo, että porvarihallitus kyykytti köyhiä ja pisti työväenpankit nurin.
– Se oli pitkälle suunniteltua ja arkkitehtinä pidän tätä isokouraa, joka on tuolla Inkoon saaristossa, Lesonen lataa.
Päivärahalla ei
tule alkoholistiksi
Väinö Lesonen kärvisteli itsekin 500 päivää työttömänä ennen eläkkeelle pääsyään. Neljän vuoden työttömyyden katkaisi välillä tukityö puolustusministeriön rakennustoimistossa. Hän oli laskemassa Turussa armeijan rakennusten lämmönläpäisylukuja seinistä ja ikkunoista.
– Ihan turhaa työtä. Samat tulokset oli jo kortistoissa.
Hänen Harri Erosensa on varoittavin esimerkki työttömästä. Mies, joka käpertyy yksinäisyyteensä.
– Minusta Harri Eronen tekee siinä väärin, Lesonen pohtii kirjansa äärellä.
– Hän on semmoinen mies, joka kuuluu liittoon eikä lähde pimeisiin töihin. Työtä tehdessään hän vaatii kunnon palkan, josta kertyy eläkettä. Hän omistaa talon ja yrittää pitää sen itsellään.
Harrin syöksykierteellä on lopulta kohtalokkaat seuraukset.
Lesosen kirjan selviytyjiä ovat ne työttömät, jotka menevät lähiökapakkaan. Sillä lähiökapakka on monen työttömän pelastus, hän väittää.
– Se pelastaa monet. Ei sillä kahden tuhannen markan korvauksella alkoholistiksi tulla, jos meinaa muutenkin elää. On kyllä paskapuhetta, että he ovat juoppoja. Kyllä se on mielenterveystyötä, että he siellä istuvat.
– Lähiökapakka on niin kuin korkeakoulu, missä saa sosiaalisia kontakteja.
– Harri Eronen tekee väärän valinnan ja käpertyy yksin. Mutta hän on saanut sellaisen kasvatuksen, että talo pitää säilyttää ja ihmisen pitää pitää ryhti. Meidän ikäisille annettiin kansakoulussa sellainen kasvatus, että jonkinlainen kunnia on pidettävä ja varsinkin miehen.
Työttömät
on eristetty
Väinö Lesonen väittää, että työttömät on unohdettu. Ja nujerrettu. Vasemmisto on antanut periksi ja hänestä Holkeri vaikuttaa jo vasemmistolaisemmalta kuin Lipponen.
– Työttömät nujerrettiin sillä, että tehtiin nämä työttömien ruokalat ja niihin jäsenkortit. Sillä heitä hallitaan eivätkä työttömät uskalla nostaa päätään.
Lesosen tulkinnan mukaan työttömät eristettiin ruokaloihinsa. Hänen mielestään heidän olisi pitänyt kokoontua pankkien saleihin ja muihin yleisiin tiloihin.
– Kyllä se kiinnittäisi huomiota vähän enemmän kuin se, että käydään jossain radanvarressa kympin soppalautasella.
Mutta miksi joku haluaisi nujertaa työttömät?
Siksi, että ihminen on mikä on, Väinö Lesonen vastaa.
– Ihminen haluaa olla toista parempi.
Tämän lisäksi työttömät on Lesosen mukaan nujerrettu myös aivan kirjaimellisesti. Romaanissaan hän lainaa Kelan ja Suomen Akatemian tutkimusta, jonka mukaan pitkäaikaistyöttömän kuolleisuusriski on kolminkertainen töissä olevaan ikätoveriinsa verrattuna.
Ei toivoa
nuorissakaan
Väinö Lesonen ei usko, että työttömät tästä enää nousevat. Köyhälistö on oman onnensa nojassa ja kurjistuu hiljalleen.
– Naapurissa meillä on nyt sellainen kapitalistivaltio, joka on ihan kauheassa tilassa. Lapset asuvat viemäreissä. Kohta se on täälläkin, hän ennustaa.
Toivoa Lesonen ei näe edes ”piltillä kasvatetussa” nuorisossa. Hänen mukaansa nyt on tullut uusi ilmiö, että moni nuori jättää opintonsa kesken ja ryhtyy elämäntapatyöttömäksi.
– He eivät halua tehdä työtä, koska siitä tulee turhaa tuotantoa. Nuoriso on tällaista. Ruokaa dyykataan sitten roskiksista.
Mutta kaikille alamäestä ei ole haittaa.
Rikkaat säilyttävät oman rauhansa vartijoiden ja mellakkapoliisin suojissa, uskoo Väinö Lesonen.
uutiskirje 