Asiaa!

Emilia Kukkala

Vasemmistonuorten syyskuussa käynnistetty Ilmianna pomosi -kampanja huomioitiin mediassa yllättävän laajalti. Olkoonkin, että Vasemmistonuoret ja etenkin kampanjan parissa työskennelleet tiesivät sen olevan erinomaisen hyvä juttu. Yllätysmomentti tulee siitä, että lähtökohtaisesti käytännön työelämään liittyviä kysymyksiä ei julkisuudessa juurikaan käsitellä, eivätkä ulostulot aiheen tiimoilta ole valitettavasti useinkaan olleet vasemmistolaisia.

Samoin kuva Vasemmistonuorista, silloin (liian) harvoin kun julkisuuteen on päästy, ei aina ole ollut kovin mairitteleva – mikäli se mitenkään tavoiteltavaa onkaan. Ilmianna pomosi -kampanja kuitenkin noteerattiin kaikissa merkittävissä valtamedioissa ja se herätti laajalti kansalaiskeskustelua vaikkapa internetin keskustelupalstoilla.

Jos kärjistetään äärimmilleen, voidaan kysyä tiettyjä itseironisia kysymyksiä. Miksi lähinnä hippimaineessa oleva poliittinen nuorisojärjestö mursi kampanjallaan, joka ei ole ensimmäinen eikä viimeinen käyty kampanja, tiensä valtakunnalliseen julkisuuteen? Joitakin vuosia sitten Nato-kampanjalla tehtiin likimain samat temput, mutta monet muut kannanotot ovat rautaisesta substanssistaan huolimatta jääneet huomiotta.

Eipä poliittisten nuorisojärjestöjen ulostuloja ylipäänsäkään juuri noteerata, ettei sen puoleen. Mutta juuri siksi onkin valaisevaa pohtia, mikä Ilmianna pomosi -kampanjassa herätti sekä voimakkaita reaktioita että valtamedian kiinnostuksen.

Suurin osa kampanjan puitteissa tulleista ”ilmiannoista” eli palautteista on koskenut todellisia epäkohtia. Monen kauhuskenaario kampanjasta henkilökohtaisten kaunojen purkamisen väylänä on kaukana totuudesta. Sadat yhteydenotot, joista valtaosa kertoo selkeistä laittomuuksista ja väärin kohteluista työelämässä, antavat hyvin selkeästi ymmärtää, että tämänkaltaiselle asioiden esiin nostamiselle on tilausta.

Yksi näkyvä suhtautumistapa Ilmianna pomosi -kampanjaan, eli tuttavallisesti IP-kampanjaan, on sekä valtamedioissa että kansalaiskeskusteluissa ollut KGB-läppää heittävä ja lillukanvarsiin tarttuva foliohattumeininki. Toisaalta provokaatioon vastaaminen provokaatiolla synnyttää ainakin tilaa julkisuudessa, jos ei muuta. Sama mitä puhuvat, kunhan puhuvat.

Toisaalta överiksi vedetyt vastareaktiot kertovat myös siitä, kuinka suuria tunteita kampanja on herättänyt. Voimakkaat vastareaktiot ovat aina jossain yhteydessä asioiden vakavasti ottamiseen. ”Let them hate so long as they fear.” Mikä työelämän laittomuuksien julkituomisessa sitten niin vietävästi pelottaa? Semminkin, kun suomalaiset ovat perinteisesti olleet varsin lainkuuliaista kansaa.

Sikäli onkin hassua, miksi lakien noudattamisesta tulee epäilyttävää kommarimeininkiä heti, kun mokomat hipit ja anarkistit sitä kannattavat. Silloin siitä tulee nipotusta ja hörhöilyä. Onhan todella epäilyttävää hörhöilyä vaatia, että työnantaja noudattaa voimassaolevia lakeja toiminnassaan…

Toinen kiintoisa argumentti, jolla tätä työelämäkampanjaa vastaan on käyty, on ollut perinteinen ”ne ei ole mitään oikeita töitä nähneetkään”. Sen todistusvoima valitettavasti jää kovin köykäiseksi. Jos maaliin ei osu, maaliin ei osu. Itselläni ei ole tarvetta todistella duunariuttani ja luetella kaikkia niitä töitä, joita olen tehnyt.

On melko erikoista argumentointia väittää, että ihmiset, jotka ovat kokeneet epäoikeudenmukaista kohtelua ja kokeneet sen vaikutukset selkänahoissaan, ovat vääriä ihmisiä puhumaan kokemuksistaan. Se on holhousta ja moralisointia, ja ne eivät ole niitä aseita, joita meidän pitäisi käyttää.

Siksi onkin harmillista, miten yksi vasemmiston helmasynneistä on viime vuosina ehkä ollutkin liika moralisointi. Vasemmiston, joka lähtee nimenomaan vapauden ja yksilöllisyyden lähtökohdista! Ei väsynyt tai nälkäinen ihminen kaipaa moralisointia, se kaipaa rahaa ja oikeudenmukaisuutta.

Työläistutkimuksen idea on nimenomaan siinä, ettemme lähde liikkeelle teorioista tai ideologioistakaan, vaan arkielämästä.

”Maailmankatsomuksesta on päästävä irti, että voisi nähdä maailman”, runoili Saarikoski, ja tämä pätkä asiayhteydestään irrotettunakin kuvaa tätä lähestymistapaa.

Perse edellä puuhun ei kannata yrittää, ja harva jaksaa kiinnostua yleisfilosofisista saati moralistisista pohdinnoista, jos voidaan käsitellä oman elämän kannalta sillä hetkellä huomattavasti relevantimpia asioita. Niitä, joita jokainen kohtaa päivittäisessä elämässään, ja jotka todella vaikuttavat jokaisen elämään.

IP-kampanja on vielä käynnissä ja vasta alussa, mutta jotain on jo opittavissa. Provosoinnilla on paikkansa, ja arkielämän merkittäviin asioihin keskittyminen moralisoinnin sijasta tuottaa tulosta. Oikeista asioista asioiden oikeilla nimillä puhuminen ei voi viedä täysin metsään.

Kirjoittaja on tamperelainen opiskelija