Kapitalismi alkoi havaintojeni mukaan kypsyä nykyisiin mittoihin joskus 1990-luvun puolivälin jälkeen.
Muistan elävästi hetken, kuinka kaupan kosmetiikkahyllyn ääressä tuli mieleen, että hammasharjani on alkanut epämiellyttävästi harottaa. Pongasin hyllyltä erään hammasharjatyrityksen tuotekehitysosaston loistoinnovaation. Ajattelin, että tälläpä saa ientaskut näppärämmin puhtaaksi kuin tutulla perusmallilla.
Kun seuraavan kerran olin vaihtamassa hammasharjaa, ei pidennettyjen reunaharjasten mainiota mallia enää ollutkaan. Oli tullut vaikka mitä kumilätkällä ikenille hierontaa antavia esityksiä, jotka vain etäisesti muistuttivat hammasharjaa.
Samaan ilmiöön oli jo aikaisemmin törmännyt kuopiolainen kirjailija ja runoilija Jouni Tossavainen. Hän oli koettanut hankkia kelvollisia juoksukenkiä. Kirjassaan Kylmä maraton Tossavainen kiteyttää kapitalistisen markkinointikulttuurin syvimmän olemuksen:
”Olkoon vain kengät `käsitteiden säiliöitä`, mutta minun jalkani sanovat, että erään välinevalmistajan säiliöiden pitäisi toimia.”
Tossavainen uhkaa, että jos juoksuun hämärästi liittyvistä käsitteiden säiliöistä saa etupäässä rakkoja varpaisiin, ei hän niitä osta, vaikka ”liikeherkkua markkinoidaan kuinka makeasti tahansa”.
Olen pikku hiljaa tullut siihen tulokseen, että rahtien lisäksi myös markkinointi on rikos ja että yritysten niin sanotut viestintäosastot, joiksi lipevät markkinointimiehet ovat itsensä eufemisoineet, saisi asettaa oikeudelliseen vastuuseen teoistaan.
Minä ainakin mieluusti kirjaisin jonnekin oikeudellisia korvausvaateita siitä, että olen joutunut perustamaan romukaappiimme erillisen osaston epäonnistuneille kännykkämalleille, joita firmani on puhelinmyynnillä huijattu ostamaan.
Vuonna 2001 julistin itseni Suomen viimeiseksi kännykättömäksi toimittajaksi. En todellaan halunnut, että esimies soittaa perääni, kun olen matkalla Pielavesi-Keiteleen kaukaisempaan kylään Koivujärvelle ja utelee, kuinka kauan mahdollisesti jutunteossa menee.
Seuraava esimieheni jotenkin ujutti työsuhdekännykän kameralaukkuuni. Koin sen kontrolliksi ja paikantimeksi.
Meni muutama vuosi ja ymmärsin kapitalismista taas jotain lisää. Tajusin, että paikallislehdet eivät enää ole todellisia paikallisen yhteisyyden luojia tai oman alueensa ihmisten äänitorvia. Harhaksi myös osoittautui se, että ne jotenkin edistäisivät paikallistalouksia. Harvoja kotiseutuyhdistysten tai pienkirjapainojen paikallislehtiä lukuun ottamatta paikallislehtien tehtävä on vain lihottaa mediakonsernien osakkeenomistajien pankkitilejä.
Niinpä tervehdin ilolla lehtijuttua (Maaseudun Tulevaisuus pe 9. 10. 09), jossa kerrotaan, että kurulaiset ovat perustaneet uudelleen oman lehtensä. Entinen oma lehti sulautui Ylöjärven Uutisiin, kun kurulaisista tuli Ylöjärven kaupunkilaisia. Lehti on aluksi tehtävä talkoovoimin, sillä TE-keskukselta ei rahaa hankkeeseen herunut. TE-keskuksessa ei nimittäin ketään kiinnostanut se, että lehti toisi Kuruun kaksi työpaikkaa.
Mikäli tuntuu siltä, että tämä kolumni ei etene loogisesti, se johtuu siitä, että kolumnia kirjoittaessa keskittymistä häiritsi Suomen Markkinointikielto Oy. Yritys tarjosi talossamme sijaitseville yrityksille palvelua, jossa se vajaan 20 euron vuosihintaan kieltää puhelimiimme tulevan markkinoinnin.
Suomen Markkinointikielto Oy on ulkoistanut oman puhelinmarkkinointinsa CS Finland Oy:lle, joka ilmoittaa netissä itsestään sangen korskeasti seuraavaa: ”CS Finland Oy on kansainvälinen korkeatasoisten myyntipalvelujen ja verkkomediapalveluiden tuottaja.”
En ryhtynyt kertomaan Varkaudesta soittelevalle CS Finlandin puhelinmyyjäparalle lempikertomustani siitä, millaisiksi kirosanoiksi perheessämme ovat muodostuneet puhelinmarkkinoinnin jalolla saralla kunnostautuneet Directat, Fonectat, Enirot tai Suomen yritysrekisterit.
Haluan kertoa tämän henkilökohtaisesti asianomaisille firmoille seuraavassa yhteisessä puhelinsessiossamme.
Kirjoittaja on freenlance-toimittaja Lapinlahdelta
uutiskirje 
