Tuula-Liina Varis
Viime aikoina on mediassa taas näkynyt muutama maltillinen puheenvuoro yhteisöasumisen puolesta. Yhteisöä on puolustettu mitä parhaimpana asumismuotona erityisesti vielä kotona elämään pystyville vanhuksille. Se poistaisi vanhusten elämän vaikeimman ongelman, yksinäisyyden, joka on omiaan vanhentamaan ihmisen sekä psyykkisesti että fyysisesti ennen aikojaan. Yhteisössä ihminen voisi kokea turvallisuutta, jota vain toisten ihmisten läsnäolo antaa. Lisäksi osana yhteisöä jokainen voi tuntea itsensä tarpeelliseksi toisille, mikä on elämänhalun ja -hallinnan kannalta ensiarvoisen tärkeä kokemus kaikenikäisille ihmisille.
Yhteisö olisi myös taloudellisesti edullinen sekä asukkailleen että yhteiskunnalle, jonka hoitovastuuta yhteisöllinen elämänmuoto ilman muuta keventäisi.
Suomessa on onnistuneita kokeiluja pääkaupungissa ja muuallakin. Uusia suunnitelmiakin tehdään, mutta yleisesti ottaen yhteisöasuminen ei tunnu millään ottavan tulta Suomessa. Vihreillä oli vielä 80-luvulla Uusi arki -projekteja, joihin yhteisöasumisideologiaakin oli ympätty. Nykyisin eivät edes vihreät pidä asiaa esillä, vaikka puolueen puheenjohtajakin kuulemma asuu kommuunissa.
Kalliin rahan omistusasuntoihin perustuva uudisrakentaminen ei koskaan voi olla ainoa ratkaisu esimerkiksi vanhusten yhteisöasumiselle. Se on aivan liian kallista. Ennemminkin pitäisi lainsäädännöllä ja taloudellisilla tukitoimilla edistää Tanskan monipuolista mallia. Siellä vanhat ihmiset voivat vuokrata vaikka kokonaisen rapun asunnot valmiista talosta ja perustaa asuinyhteisönsä siihen. Tai ostaa tai vuokrata omakotitalon. Tai mennä vuokralaisina tai osakkeenomistajina mukaan kokonaisten asuinalueitten kokoisiin asuinyhteisöihin.
Tanskassa nimenomaan vanhusten yhteisöasuminen on nostettu tärkeäksi projektiksi. Siellä on syntynyt erityinen Olde kolle -liike (olde=ikääntyneet, kolle=kollektiivi), jonka ensimmäiset yhteisöprojektit toteutettiin jo 90-luvun alussa.
Asumiskulttuuri on oivallinen mittari, kun halutaan arvioida kykyämme yhteisöllisyyteen, josta nyt niin antaumuksella paasataan. Sen valossa emme kovin kyvykkäiltä näytä.
Kun tein syksyllä 2006 Tarja Cronbergin kanssa kirjaa Maailman kansalainen Tarja Cronberg, innostuimme keskustelemaan asumisen vaihtoehdoista ihan mahdottomasti; asumisesta kertyi nauhaa varmaan enemmän kuin mistään muusta aiheesta. Tarjallahan on vankka kokemus yhteisöasumisesta sekä asuinyhteisöissä asujana että pohjoismaisten asumisvaihtoehtojen tutkijana. Minulla taas katkeraa tietoa koko aikuisiän kestäneestä asuntolainaikeestä.
Viime vuosituhannen lopun Suomessa Tarjan lehtiartikkelien ja esitelmien vastaanotto oli tyrmäävä. Täällä yhteisöasuminen oli asuntopolitiikasta vastaavien äijien silmissä kolhoosielämää ja asukasdemokratia epäilyttävää politikointia. Tarja muistelee kirjassaan, miten asuntohallituksen silloinen pääjohtaja Teuvo Ijäs halusi 80-luvulla nolata hänet joka tilanteessa. Hän esitti, että Cronbergille järjestettäisiin yhteisruokailun professuuri johonkin yliopistoon.
Tarja ei unohtanut kettuilua. Kun hän kansanedustajakaudellaan tämän vuosituhannen puolella esitelmöi Taideteollisen korkeakoulun järjestämässä rakentamis- ja asumisfoorumissa, hän havaitsi etupenkissä kaksi 80-luvulla suomalaisesta asuntorahoituksesta vastannutta miestä. Tarja kertoo sanoneensa: ”Suomalaisella asumisella ei ole minkäänlaista tulevaisuutta niin kauan kuin nämä kaksi miestä, Martti Lujanen ja Teuvo Ijäs, istuvat tässä etupenkissä niin kuin he istuivat jo 30 vuotta sitten.”
En tiedä, kuka nykyisin rahasäilön päällä istuu, mutta varmaa on, että miesten voimin suomalainen asumiskulttuuri ei muutu ikinä. Naisvoimaa, naisten kokemusta ja kiistämätöntä asumisen ja arjen asiantuntemusta siihen tarvitaan.
Naiset ovatkin pohjoismaisissa tutkimuksissa olleet innokkaimpia yhteisöasumisen kannattajia. Miehet, jotka ylpeilevät sillä, että eivät käy kotona muuta kuin vaihtamassa paitaa, eivät ikinä kallistuisi kannattamaan niitä asumismuotoja, jotka edellyttäisivät heiltäkin osallistumista arjen askareisiin. Ja juuri tällaisia miehiä istuu päättäjän paikalla rakennusyhtiöissä ja -yhteisöissä. Heitä kävi pilvin pimein myös tutustumassa tanskalaiseen asumisyhteisöön, jossa Tarjakin asui ja jota hän tutkijana delegaatioille esitteli. Ukot päivittelivät, mistä ihmeestä he ottaisivat sen kuusi tuntia kuukaudessa, joka asumisyhteisön aikuiselta jäseneltä, naiselta ja mieheltä menee ruoanlaittoon kuukaudessa. Kuusi tuntia kuukaudessa! Onhan se nyt kamalaa verrattuna niihin pariin tuntiin, jotka eukolta menevät privaattikeittiössä joka päivä.
Yhteisöllisiä ideoita on vastustettu myös vasemmistossa sillä perusteella, että yhteisöt heikentäisivät julkisia palveluja ja romahduttaisi hyvinvointivaltion. No, nythän hyvinvointivaltiota romutetaan täyttä päätä, mutta ei ole yhteisöllisyyttä, jonka avulla voitaisiin luoda korvaavia rakenteita, kuten Tarja Cronberg kirjassaan huomauttaa.
Asuinyhteisö on myös oivallinen areena oppia demokraattista päätöksentekoa, oman kannan avointa ilmaisemista ja enemmistöpäätöksiin mukautumista. Se on monille kova paikka tässä maassa, jossa on totuttu pitämään suu kiinni silloin, kun se pyydetään avaamaan ja haukkumaan jälkeenpäin ja selän takana sekä päätökset että niiden tekijät.
”Jos et siedä tilannetta, jossa muut päättävät puolestasi, olet aina tilanteessa, jossa muut päättävät puolestasi”, sanoo Tarja kirjassaan.
Tätä maksiimia sietää miettiä jokaisen, jota askarruttaa oman arjen sujuminen iän lisääntyessä. Eli meidän kaikkien.
Vai onko niin, että suomalaisella luonnolla ei kerta kaikkiaan taivuta minkäänlaiseen yhteisöllisyyteen ainakaan asumisen asiassa? Suomalaisella pitää olla oma tupa, oma ruokapöytä, oma sauna ja oma akka, jota kormuuttaa ilman, että sitä olisi jokin ”yhteisö” näkemässä ja todistamassa. Yhäkö se alavirtaan purjehtiva lastu saa meidät tarttumaan kirveeseen ja lähtemään tappelukseen reviirille tunkeutujaa vastaan?
Joensuun Utran kaupunginosassa sijaitsevassa rivitalossa tarttui humalainen mies yöllä aseeseen ja ampui useita laukauksia naapurissa asuvan lapsiperheen asuntoon. Kukaan ei onneksi vahingoittunut. Lapsista vanhempi sattui onnekseen olemaan mummon luona yökylässä, kun luodit osuivat huoneeseen, jossa hän vakinaisesti nukkui.
Ammuskelija selitti syyksi tekoonsa sen, että naapuri oli valittanut hänen koiransa ulvonnasta. Naapuri ei ollut valittanut. Hyvin nopeasti tuli julki, että uhriksi joutunut perhe on inkeriläinen. Teolla oli siis rasistisetkin motiivit. Ryssittelyä ja uhkailuja olikin jouduttu kuuntelemaan jo jonkin aikaa.
Nyt me joensuulaiset hävetään. Mutta enemmän kuin tuota yhtä tolvanaa, meidän pitäisi miettiä, mikä meitä suomalaisia ihan kollektiivisesti riivaa. Mm. poliisilla on runsaasti esimerkkejä siitä, että kyky yhteisöllisyyteen on Suomen maassa ennemminkin vähentynyt kuin lisääntynyt. Saman talon asukkaat eivät pysty keskustelemaan ongelmista keskenään. Väärin parkkeeratun auton takia vedetään mieluummin turpiin kuin huomautetaan. Poliisi kutsutaan ratkaisemaan riitoja, jotka voitaisiin keskenäänkin selvittää. Kaunat puretaan mieluummin lehdissä kuin niiden kanssa, joita asia koskee. Myös opettajat tietävät yhtä ja toista vanhempien lyhytpinnaisuudesta; keskustelun sijasta haukutaan hävyttömästi, raivotaan ja uhkaillaan.
Mikä tässä kasvaneessa kommunikaatio- ja yhteistyökyvyttömyydessä on muna ja mikä kana? Onko meillä vaikeuksia sietää toisiamme sen tähden, että joudumme pakosta liian läheisiin tekemisiin toistemme kanssa sekä asuinalueilla että työpaikoilla? Vai emmekö voi sietää toisiamme, koska mökötämme kukin mökissämme emmekä ole harjaantuneet yhteisöllisyyteen arjessa?
Vai onko vika geeneissä? Runoilija totesi jo 60-luvulla, että Suomi on suuri ja harvaanasuttu maa, jossa kuitenkin on ahdasta, koska maassa asuu niin tyhmä kansa, ja jokaisen yksilöllinen tyhmyys vie niin suuren tilan.
Usein tulee ajatelleeksi, ettei Runoilija ihan väärässä ole.
uutiskirje 
