Eilina Gusatinsky
Tietämättäni olen ollut etuoikeutettu syntymästäni asti. Nimittäin synnyin monikulttuuriseen perheeseen: isäni juuret ovat Ukrainassa ja suvusta löytyy juutalaisia, puolalaisia ja ukrainalaisia haaroja. Äitini kautta sain suomalaisuuden, jossa yhdistyy karjalaisuus ja savolaisuus. Tosin vähän aikaa sitten suomalaiset serkkuni löysivät mummomme (äitini äidin) suvusta venäläiset juuret, mikä ehkä selittää venäläisyyteni.
Vanhempani tutustuivat Moskovassa, jonne molemmat tulivat opiskelemaan yliopistoon. Heidän lähipiirinsä koostui asuntolan asukkaista, mikä on ihan ymmärrettävä – moskovalaiset asuivat kotona. Asuntolasta taas löytyi ihmisiä eri paikoista – ympäri Neuvostoliittoa ja koko maailmaa. Jo lapsuudessa opin sen, että ihmiset ovat hyvin erilaisia. Myöhemmin, kun vanhemmat asettuivat asumaan moskovalaisen lähiöön, asuntomme muistutti välillä asuntolaa: lukuisat isän ja äidin opiskeluystävät yöpyivät meillä ja jopa jäivät useiksi päiviksi hoitamaan asioitaan Moskovaan. Anatoli Harkovista, Greta Siperiasta, Tutush Groznysta, Rosa Mahachkalasta, Tamaz Tbilisistä, Rosanna Roomasta, iloiset puolalaiset, iranilaiset, kreikkalaiset – en muista kaikkia. Sen muistan, että meillä maisteltiin hyvin eksoottisia ruokia, kuultiin ihania tarinoita – ja kaikki puhuivat venäjää.
Tietysti oli paljon vieraita Suomesta – sukulaiset, ystävät, tuttavat, Moskovaan tulleet kirjeenvaihtajat (Kansan Uutisten) ja opiskelijat. 1970-luvun loppupuolella äiti meni töihin suomalaisen yrityksen edustustoon ja sitä kautta avautui suomalainen Moskova.
En pane vastaan, ihmettelen vaan, enkö kelpaa sellaisena kuin olen?
Muuten lapsuuteni oli ihan tyypillinen moskovalaisille ikätoverilleni. Päiväkoti, tavallinen keskikoulu, pihaleikit, kaverit, harrastukset. Ainoa ero muihin oli kesälomien vietto Suomessa.
Minulta kysyttiin joskus, oliko lomien jälkeen vaikea palata Moskovaan. Olihan elintaso Neuvostoliitossa ihan erilainen. En osannut vastata siihen.
Minusta oli itsestäänselvyys, että eri paikoissa on omat tapansa elää ja järjestää asioita. Sitä ei tarvinnut vertailla vaan piti ymmärtää, että Suomi on Suomi ja Neuvostoliitto on Neuvostoliitto.
Suomi alkoi mansikkatuutin ostosta joko Vainikkalan kahvilasta tai Imatran Elannosta. Muuten lapsuuden kaupoista ei jäänyt mieleen mitään ihmeellistä. Sen sijaan mummon mökki Saimaan rannalla, mustikkaretket serkkujen kanssa, nukkumiset teltassa tai vintillä, juhannuskokko ja valoisat yöt olivat tärkeitä.
Kerran olin pioneerileirillä lahtelaisen serkkuni kanssa telttoinemme, nuotioinemme ja lauluinemme. Pääsin tutustumaan myös suomalaiseen kouluun – menin yhdeksi päiväksi tätini naapurityttöjen luokkaan. Muuten kesät Suomessa oli huoletonta aikaa ja nautin täällä olosta.
Ja ihan mielellään palasin kotiin. Minusta se oli luonnollinen siirtyminen kouluarkeen ja tiesin varmasti, että ensi kesänä palaan Suomeen ja talvella tai keväällä joku sukulaisista tulee käymään Moskovassa.
Taannoin luin, että Neuvostoaikaan mahdollisuus nähdä televisiosta suomalaisia ohjelmia oli virolaisille ikkuna länsimäiseen vapauteen. Jäin itse miettimään, miten minuun vaikuttivat Dynastiat, Dallakset ja Ritari-Ässät. Todennäköisesti en osannut katsoa niitä oikealla tavalla. Sen muistan, että teininä ajattelin muuttaa Tallinnaan.
Koska asuinpaikkani oli ja uskoin, että jatkossakin tulee olemaan Neuvostoliitto, niin halusin olla lähempänä Suomea sekä kielellisesti, että ihmisten mentaliteetin ja elämän järjestämisen takia. 70-80-luvuilla en ole Virossa törmännyt ihmisiin, jotka olisivat pitäneet minua miehityksen osana.
Toisin kävi – pitäisikö sanoa onneksi. Ajat muuttuivat. Enää ei ole Neuvostoliittoa (pitäisikö siitä muistuttaa useammin, kun usein tuntuu, että jotkut edelleen yrittävät todistaa paremmuutta NL nähden).
Olen asunut Suomessa kohta 20 vuotta. Mielenkiintoista, mutta täällä minusta tehdään enemmän venäläistä kuin olin ensimmäiset 25 vuotta. En pane vastaan, ihmettelen vaan, enkö kelpaa sellaisena kuin olen? Vai onko se minun alitajunnainen valintani, tavallaan itsepuolustukseni: varauksellinen suhtautuminen minuun pakottaa vastaamaan odotuksiin olemalla enemmän erilainen kun itse asiassa olen? En tiedä.
Onneksi olen oppinut aina löytämään positiivisia asioita ”erilaisuudestani”.
P.S. Suomessa on jo 30 vuotta toiminut Neuvostoliitossa ja Venäjällä opiskelleiden yhdistys (nykyään sen nimi on VeNeOY). Lauantaina 7.11.2009 Helsingissä Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksessa kello 14 pidetään yhdistyksen 30-vuotisjuhlat.
Ruoka ja juoma -nyyttärit: voi tuoda mukaan syötävää ja/tai juotavaa vaikkapa vain pienen määrän.
Valokuva-nyyttärit: ajatus on koota yhdessä valokuvanäyttely menneiltä opiskeluvuosilta. Voi tuoda mukaan omia kuvia, skannattuina ja printattuina A4-kokoisiksi. Saavat olla vaikka ”kertakäyttökuvia” tavallisella paperilla. Mukaan vuosi, paikka ja keitä kuvassa on. Kuvat ripustetaan ständeihin.
Ohjelmassa lisäksi juhlapuheita, kuvakoosteita, elokuvanpätkiä, muisteloita, teematarinoita ”Miten minusta tuli minä” ynnä muuta ja tietenkin arpajaiset. Järjestäjät toivovat etukäteisilmoittautumisia tulijamäärän arvioimiseksi.
Ilmoittautumisviestin voi lähettää VeNeOY:n hallituksen jäsenelle Marketalle osoitteella markettal@km.ru. Lisätietoja: www.veneoy.fi
lehti 