Kolumni / Tuula-Liina Varis
Jos ei olisi varis vaan vaikkapa kuikka, voisi käydä tutustumassa Suomen erikoislaatuisimpaan taidenäyttelyyn. Se on pystytetty veden alle, Puruveden Louhisaaren kupeeseen. Teoksia on jopa 14 metrin syvyydessä.
Näyttely on Kesälahden kuvantekijöiden ja Kesälahden sukeltajien yhteinen projekti, joka tänä kesänä viettää kymmenvuotisjuhlaa teemalla Kostea jatko. Syvimmän jyrkänteen partaalle sijoitettiin Raija ja Heini Lääperin katiskaverkosta ja sähköjohdoista käsin leipoma kakku nimeltä Lääperin konditorian kakku. Veden syvyyksissä liehuu myös Hilkka Silvennoisen lahjanaruista ja verkoista punomia soihtuja ja Sini Silvennoisen nelimetrinen matto, joka on tehty cd-levyistä. Lea Kaksosen sementillä täytetyt, ruusuja kasvavat saappaat ovat saaneet nimekseen Työmiehen unelma. Kullatuista työhanskoista tehty teos on puolestaan Työnantajan kultainen kädenojennus. Kriittistä otetta maanpäällisen yhteiskunnan tämän hetken arkeen ei puutu, vaikka ollaankin pinnan alla.
Aina vain suren Joensuun Laulujuhlien ajamista konkurssiin toistakymmentä vuotta sitten. Se oli tyhmintä ja lyhytnäköisintä, mitä kaupungin tietyt kulttuurivihamieliset virka- ja luottamusmiehet kuunaan ovat saaneet aikaan.
Näistä ja muista näyttelyn teoksista luin lehdestä (Karjalainen 8.7.), sillä tarvittavia sukeltajantaitoja paikan päälle pääsemiseksi minulla ei ole. Myöhäistä niitä on näin vanhana variksena enää hankkiakaan. Sukeltajat ovat kuitenkin kuvanneet näyttelyn pystytystä, jotta ainakin taiteilijat näkisivät, miten työt vedenalaisissa valoissa ja virtauksissa toimivat. Sukellustaidoton yleisö puolestaan voi tutustua aiempien vuosien teoksiin maanpäällisissä olosuhteissa Kesälahden koululla.
Kesällä Suomen ”tapahtumahorisontti” ikään kuin muuttuu ja korkeakulttuurin tarjonnan ja nautinnan painopiste siirtyy hetkeksi maaseudulle. Itäinen Suomi, tuo muulloin niin syrjäinen ja helposti unohdettu, on hyvin esillä: Kuopio, Mikkeli, Savonlinna, Kajaani, Kuhmo… Joensuussa raikuu juuri tänä viikonvaihteena Ilosaari-rock, mutta syyskuussa kaupunki nostaa profiiliaan myös korkeakulttuurin alueella monipäiväisellä kirjallisuustapahtumallaan.
Silti aina vain suren Joensuun Laulujuhlien ajamista konkurssiin toistakymmentä vuotta sitten. Se oli tyhmintä ja lyhytnäköisintä, mitä kaupungin tietyt kulttuurivihamieliset virka- ja luottamusmiehet kuunaan ovat saaneet aikaan. Vahingon kömpelöt paikkausyritykset myöhempinä kesinä osoittivat, ettei lähes 20 vuotta rakennettua isoa musiikkifestivaalia voi korvata kaupungin virkamiesten ja muiden johtotähtien hilpeällä juhlakulkueella eikä torille pystytetyllä kaljateltalla ja siellä hoilatuilla kapakkalauluilla. Pitkäjänteistä asiantuntijoitten johdolla tehtyä kulttuurityötä ei voi korvata mitenkään.
Sitä, mitä on tehty, ei saa päästää hukkaan. Tämän tietäen kunnioitan vuosi vuodelta yhä enemmän Kajaanin Runoviikkoa, jota nyt vietettiin 34. kerran. Itse olen ollut siellä työtehtävissä nyt seitsemänä kesänä. Aloitin Sina Kujansuun johtajakaudella ja olen jatkanut koko Kirsi-Kaisa Sinisalon johtajakauden. Ensi vuonna taiteellisena johtajana aloittaa Taisto Reimaluoto. Pestini jatkuu.
Tehtäväni on kaikkina näinä vuosina ollut haastatella runoilijoita. Tilaisuudet ovat rauhallisia keskusteluja, joissa runoilija selvittää työtään ja sen lähtökohtia ja lukee välillä runojaan. Joskus pääpaino on nuorissa, vasta uransa aloittaneissa runoilijoissa, joskus vanhoissa runon ”veteraaneissa”.
Keskustelusessiot ovat hyvin samantapaisia kuin viitisen vuotta sitten lopetetussa Kirja A&Ö-televisio-ohjelmassa. Tv-ohjelma lopetettiin aikoinaan mm. sen takia, että se erään Ylen johtonappulan mielestä ei ollut ”tarpeeksi hedonistinen”. No, Kajaanin haastattelut ovat takuulla yhtä vähän hedonistisia, mitään hulabaloota tai kosiskelevia elkeitä ”elämyksellisyyden” tehostamiseksi tai yleisön lisäämiseksi ei harjoiteta. Eikä niitä tarvita. Salit ovat vuodesta toiseen muutenkin täynnä.
Tietysti Kajaaniin kokoontuu erityisesti niitä ihmisiä, joille runot ja runoilijat ovat valmiiksi tärkeitä ja rakkaita. Heitä voi verrata Kesälahden vedenalaisen taidenäyttelyn sukeltajayleisöön: heillä on vuosia aiemmin hankitut ja hyvin harjoitetut perusedellytykset nauttia taidetarjonnasta. Kun on oppinut vastaanottamaan runoa, sen kieltä, krumeluureja runon ja sen tekijän ympärille ei tarvita.
Tänä vuonna Kajaanin Runoviikon Suven runoilija oli Kirsi Kunnas, joka keräsi ison ravintolasalin viimeistä sijaa myöten täyteen. Runoilija piti yleisöä otteessaan täyden tunnin, vaikka hiki valui niin runoilijalta, hänen haastattelijaltaan kuin yleisöltäkin. Toinenkin tunti siinä saunassa olisi mennyt. Kirsi Kunnaksen lisäksi haastattelin Marja-Leena Mikkolaa lähinnä Osip Mandelstamista, jonka runoja hän on kääntänyt ja jonka Armenia-sarjasta tehty runo- ja musiikkiesitys nähtiin pian keskustelun jälkeen. Mandelstam on älyllinen runoilija, jonka runot eivät niin vain aukea. Mutta hämmästyttävästi aukesivat suomentajan niitä keskustelun lomassa lukiessa.
Haastattelin myös Jotaarkka Pennasta, jonka ohjaamaa esitys Rakkaustarinoita nähtiin myös runoviikolla. Kulttuurisesti ainutlaatuinen esitys koostui Ain’Elisabet Pennasen, Jarno Pennasen ja Anja Vammelvuon runoista, ja esittäjätkin olivat perhepiiristä, Jotaarkan lisäksi hänen vaimonsa Aliisa Pulkkinen ja poikansa Aarni Pennanen.
Kajaanissa on Veikko Sinisalon päivistä lähtien luotettu substanssiin: runoon ja runoilijaan. Ohjelma on toki monipuolinen, sanaa, säveltä ja teatteria, mutta tuumaakaan ei ole tingitty tasosta rillumarein suuntaan, jotta saataisiin enemmän maksavaa yleisöä paikalle. Silti tuhannet tulevat, vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen.
Runoviikolla on taitavasti osattu yhdistää toistuva ja traditionaalinen uuteen ja ennen näkemättömään. Ei ihminen koko ajan juokse hulluna uusien pikaelämysten perässä. Korkeatasoinen kulttuuritapahtuma ei elä satunnaisten uteliaiden vaan pysyvien ja uskollisten varassa. Kajaanin henki on ainutlaatuinen.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 
