Suomalaisten liikuntaharrastukset käyvät kalliiksi. Lehtijutun (Karjalainen 24.1.) mukaan liikuntavammoista aiheutuvat suorat kustannukset yhteiskunnalle ovat vuosittain noin sata miljoonaa euroa, seurannaiskulujen kanssa tuplasti enemmän. Liikuntavammoista seurasi toissa vuonna yli 70 000 sairauslomaa.
15–74-vuotiaille miehille sattui vuonna 2009 melkein 350 000 liikuntatapaturmaa, kun samanikäiset naiset eivät yltäneet kuin noin kolmasosaan siitä. Molempien sukupuolten kohdalla liikuntavammat ovat parissakymmenessä vuodessa lisääntyneet, mutta miesten aivan huimasti, ne ovat liki tuplaantuneet.
Mutta liikunta on toki hyvä harrastus, ja siitä saadaan taloudellistakin hyötyä. Tosin sen arviointi tuntuu epämääräiseltä, kun haarukka on 20–200 miljoonaa euroa.
Duudsonien aivottoman kohelluksen saama suosio kertoo aika ikäviä tosiasioita suomalaisten henkisestä tasosta.
UKK:n instituutin asiantuntijalääkärin mukaan extreme- ja trendilajeilla on tapaturmatilastoja kasvattava rooli. Rajuilla palloilulajeilla on korkea vammariski, mutta niin on myös naisten suosimalla ratsastuksella ja juoksulla. Oman lisänsä tapaturmatilastoihin tuo niin sanottu Duudson-harha eli kuvitelma, ettei päättömimmässäkään kohelluksessa voi tapahtua mitään.
Mutta kyllä kansa tietää. Urheilija ei tervettä päivää näe, kansa sanoo, eikä se ole mikään vitsi.
”Liikunnan iloa vai päätöntä menoa”, kyselee UKK-instituutti. Hyvä kysymys, sillä liikuntaharrastuksissa on paljon päätöntä, suorastaan sairasta.
Intohimoinen liikunnanharrastaja, joka vetää muutamat maratonit vuodessa, juoksee 200 kilsaa viikossa ja hiihtää talvisin tuhat kilometriä, on suomalaisessa katsannossa oikein esimerkillinen kansalainen. Minun mielestäni tällaista tyyppiä ihan selvästi viiraa päästä ja hänen pitäisi äkkiä hankkiutua vierotuskuurille addiktiostaan. Samoin kuin niiden, jotka kuolemaa uhmaten kasvattavat luonnottoman lihaksiston kaikenmaailman mömmöillä. He eivät periaatteessa ole yhtään sen terveempiä kuin anorektikot, jotka yrittävät hallita ruumistaan hävittämällä sen kokonaan olemasta. Duudsonien aivottoman kohelluksen saama suosio puolestaan kertoo aika ikäviä tosiasioita suomalaisten henkisestä tasosta.
Samalla kun kilpaurheilusta on tullut yhä kovempaa bisnestä, kilpailuhenki on vallannut myös liikuntaharrastukset. Kilpailun myötä tulee suoritus- ja tuloskeskeisyys, äärimmäinen rääkki. Siihen pakotetaan jo lapset. Mitattavissa olevat tulokset ovat tärkeintä, ja niitä varten kuntourheilijakin kytkee itsensä jos jonkinlaisiin mittareihin, joita hänelle voimaperäisesti kaupitellaan. Harrastipa mitä tahansa, ensimmäiseksi on ostettava viimeisten trendien mukaiset vehkeet.
Tämmöinen meno on kauhistus ihmiselle, joka on lapsesta asti vieroksunut kaikkea kilpailua ja joka vasenkätisenä ja likinäköisenä joutui koko kouluajan kärsimään mitattavia tuloksia ja paremmuusjärjestyksiä rakastavien voimistelunopettajien väheksynnästä ja kettuilusta.
Siis minulle. Mutta meitä on tuhansin tässä maassa.
Mutta urheilua rakastavankin suomalaisen lempilaji taitaa sittenkin olla sohvalla pötköttely ja toisten suoritusten seuraaminen telkkarista.
Suomalaisessa elämäntavassa on nimittäin yhä edelleen paljon zeniä.
Zen on varsinkin Japanissa ja Koreassa esiintyvä buddhalaisuuden muoto. Zen-harjoitus perustuu mietiskelyllä saavutettavaan sisäiseen valaistumiseen.
Mietiskely ei tarkoita pää punaisena pohtimista vaan aivojen vapauttamista kaikenlaisesta ajatus- ja tunnekuonasta. ”Valaistuminen” on mielen vapauden ja ruumiin rentouden tila. Joogaharrastusvuosieni myötä olen ymmärtänyt, miten paljon zeniä on monissa toiminnoissa, joita suomalainen ja varsinkin suomalainen mies on ikiaikaisesti harrastanut.
Tuntikausien yksinäinen pilkkiminen jäälakeuksilla on mietiskelyharjoitus parhaasta päästä. Buddhalaisuuden ”kaikki on turhaa” -filosofia toteutuu siinä parhaimmillaan. Avantouinti ei kestä kuin muutaman sekunnin, mutta harrastajalle se on muutaman sekunnin täydellinen meditaatio. Pitkät yksinäiset, rauhalliset kävelyt. Yksin saunominen. Puusaunan lämmittäminen. Yksinäinen hiihto, yksinäinen samoilu metsässä. Perinteisessä suomalaisessa kesämökkielämässä on paljon zeniä: laiturilla istuminen vesimaisemaa katsellen, illan viihde ”tulehen tuijottelu”.
Ikävä kyllä sairas kilpailuhenki ja vimmainen tuloksen tavoittelu mädättävät jo näitäkin lajeja. Saunassa istutaan hampaat irvessä löylykilpailussa ja mieluummin vaikka kuollaan kuin annetaan periksi. Avantouimarit kilpailevat kuolemaa uhmaten mestaruudesta. Pilkkijäille rynnätään isoina porukoina rahapalkintoa jahtaamaan, kossupullo perstaskussa. Yksinäisten eränkävijöitten sijasta metsässä mellastavat verenhimoiset äijäporukat, joille tapettujen eläinten määrä on tärkein mittari. Umpihanki alkaa olla yksinhiihtäjän ainoa vaihtoehto, kun latuja pitkin painavat muista ladunkäyttäjistä piittaamattomat supersuorittajat kiiltävissä kondomeissaan. Joogakin on urbaaneissa piireissä saanut yhä enemmän hikijumpan piirteitä, niin perin juurin vierasta kuin kaikenlaisen huhkiminen sen olemukselle onkin.
Äskettäinen brändityöryhmä innostui ideoimaan hiljaisuudesta suomalaista matkailuvalttia. Järjetön ajatus. Matkailubisnes ja hiljaisuus ovat kerta kaikkiaan sovittamattomassa ristiriidassa keskenään, tämä tiedetään niin Itä-Suomen korpimailla kuin Lapin perukoilla. Se tiedetään jopa Valamon luostarissa, jossa kyllä hiljaisuuttakin riittää, mutta vain niinä aikoina kuin matkailu on kaikkein vähäisintä. Kun sesonki on parhaimmillaan, sekä vanhan että uuden Valamon luostarit ovat aikamoisia tivoleita.
Kesämökkielämäkin on muuttunut, erämaajärvillä metelöivät muskeliveneet ja vesiskootterit, mökkiteillä pörräävät mönkijät. Linnut pakenevat, luonnonrauha on mennyttä. Eikä jarruja näille pirun keksinnöille pystytä / haluta asettaa.
Ikävä tosiasia on, että suurelle joukolle ihmisiä tärkeintä hiljaisuudessa on sen rikkominen.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
lehti 