Viimeinen sana
Aina neljän vuoden välein toiveikkaana odottaa, että kansa olisi vihdoin oppinut äänestämään oikein. Parin viime eduskuntavaalien jälkeen on juotu karvasta kalkkia tynnyreittäin, pyyhitty suupielet ja sanottu pari rumaa sanaa. Sitten on toivuttu taas odottamaan uusia vaaleja ja – vasemmistovoittoja.
Tämä vaalikevät vaikuttaa toisenlaiselta, ainakin vielä. Puolueiden välisen kahinoinnin sijasta seurataan perussuomalaisten kannatuksen nousua kuin elämää suurempaa gallupia. Timo Soini tarjoaa puoluettaan vaihtoehtona ns. vanhoille puolueille, jonkinlaisena politiikanteon tuuletusaukkona. Moni myös näkee sen sellaisena, myös moni Vasemmistoliitossakin mukana ollut.
Onko todella niin, että kansa hakeutuu nyt soinislaisten syliin, koska muut puolueet puhuvat epäselvästi, ylimielisesti tai vääristä aiheista?
Äskettäin ilmestyneessä Miksi äänestää – Vaalikirjassa (Teos 2011) perussuomalaisten varakansanedustaja, kurikkalainen Vesa-Matti Saarakkala tekee pesäeroa Suomen Maaseudun Puolueeseen, joka hänen mielestään oli vain protestipuolue. Hän sanoo, ettei SMP:ssä ”hahmotettu kokonaisuuksia, vaan alettiin kannattaa hyviä asioita laidasta laitaan, jopa silloin, kun ne olivat keskenään ristiriidassa”. SMP kuihtui ja katosi, koska siltä puuttui ideologia.
Perussuomalaiset ei aio epäonnistua. Pieni viive voi asioitten tolalleen saamisessa tulla sen jälkeen, kun suurvoitto on eduskuntavaaleissa saavutettu, mutta vain hetkellisesti, lupailee puolueen visionääri.
Populismi on perussuomalaisten taikasana. Puolue kannattaa Saarakkalan mukaan populistista demokratiakäsitystä. Tämä tarkoittaa sitä, että ”kansalaiset haluavat valita edustajikseen henkilöitä, joiden kanssa he ovat asioista samaa mieltä ja jotka kykenevät yhdistämään kansaa erilaisten eturyhmäpyrkimysten paineessa”. Kun tähän lisätään vielä populistinen arvokonservatismi, saadaan soppa, jossa uiskentelee sellaisia sattumia kuin pakkomoniarvoisuus, perhe, optioöykkärit, eliitti, valta, isännät, rengit – ja tietysti kansa.
On turha etsiä mitään kauhean syvällistä perussuomalaisten ideologisesta olemassaolosta, jos puolueen ajattelu perustuu populismiin, joka jo sinällään on ilmausta jollekin täysin epäaatteelliselle, asioita epämääräisesti yhdistävälle hötölle. Ainakin tähän saakka populismi on suurin piirtein ollut samaa kuin pinnallisuus, asioiden yksinkertaistaminen. Jos joku löytää tästä itselleen jotain vavahduttavan vaihtoehtoista, niin olkoon Voima hänen kanssaan.
Mutta tähän perussuomalaisten anti osaltaan perustuukin: hätkähdytetään sillä, mikä on normaalisti aiemmin koettu junttimaiseksi, ennakkoluuloiseksi ja arkiseksi. Sen kaiken saa nyt sanoa ääneen ja olla vielä menestyspuolueen jäsen. Suurpopulisti Timo Soinikin tekee plokikirjoituksia eikä mitään blogeja. No, ei tietenkään!
Onko todella niin, että kansa hakeutuu nyt soinislaisten syliin, koska muut puolueet puhuvat epäselvästi, ylimielisesti tai vääristä aiheista? Jos perussuomalaiset puhuvatkin epätasa-arvon ja tuloerojen lisääntymisestä, köyhyydestä tai kahtia jakautuneesta kansasta, se puhuu lupsakkaan myyntimiehen kielellä: paljon luvataan, vähän saadaan.
Vesa-Matti Saarakkala kirjoittaa: ”Jos joku nimittää sinua kantojesi takia aiheellisesti populistiksi, suosittelen ottamaan nimityksen vastaan ja kysymään, onko nimittelijä sitten itse elitisti”.
Ilmeisen elitistisenä vastaan tähän populistisoppisesti Kummelien Jackpot-elokuvan lausahduksella: ”Jos joku morkkaa, niin pullo korkkaa”.
lehti 