Ammattiliittojen perustehtäväksi ymmärretään yleensä jäsenetujen ajaminen. Suomessa ei liene montakaan liittoa, joissa taisteltaisiin etujen heikennyksen puolesta, mutta on sentään yksi: Journalistiliitto.
Journalisti-lehdessä on kerrottu irvokkaita tarinoita toimittajista, jotka hamuavat Linnanmäen ilmaisia rannekkeita ja kieppuvat sitten maailmanpyörässä niin, ettei lapsilla ja imeväisillä ole sinne mitään asiaa. Niin ikään on kerrottu rockfestivaaleista, jotka joutuvat konkurssiin, koska oikeat musiikinystävät eivät enää mudassa rypevien toimittajamassojen sekaan mahdu.
Kun viestiä turhista eduista riittävän usein toistetaan, se menee väistämättä perille. Nyt VR on kallistanut korvansa Journalistiliiton huokauksille ja päättänyt lakkauttaa huhtikuun alusta kaikki lehdistön juna-alennukset. Keskeisenä syynä mainitaan journalistien oma toivomus.
Olosuhteet ovat paremmat kuin vanhassa asunnossa, jossa työskentelin vuosia sängyn alla.
Äkkipäätä ajatellen toimittajilla ei ole raideliikenteen kanssa paljonkaan tekemistä. Toimittajien käytössä on tietysti autoja, ja jos joku boheemielämän vammauttama ei osaa autoa ajaa, valokuvaajalla on kyllä etupenkki vapaana.
Helsinkiläisen päivälehden toimittaja ei harpo muistilehtiö kourassa K-junaan ja puksuta sillä Keravalle. Turkuun tai Tampereelle voidaan ehkä mennä junalla, mutta eihän toimittaja lystiä omasta pussistaan maksa. Lippu ostetaan firman piikkiin.
Toimittajia on kuitenkin kahta lajia. Toiset nauttivat kuukausipalkasta ja työnantajan tyrkyttämistä eduista, toiset taas kärsivät freelancereina kaikista yrittämiseen liittyvistä riskeistä.
Oma freelancerin työni tarkoittaa sitä, että naputan markkinoiden halvinta, lähes aina toimivaa läppäriä rapistuneella kirjoituspöydällä, jonka hankin seitsemän vuotta sitten helluntaiseurakunnan kirpputorilta.
Kirjoituspöytä on ahdettu makuusoppeeni sängyn ja patterin väliin ja sen kantta kuormittavat kirjastosta lainaamani kirjat, sillä vapaakappaleita kirjallisuutta kommentoivalle freelancerillekaan ei jaella. Joka tapauksessa olosuhteet ovat paremmat kuin vanhassa asunnossa, jossa työskentelin vuosia sängyn alla.
Vuokran, sähkön, laajakaistan ja puhelimen maksan itse, ja kun läppärini jonakin päivänä leviää, missään ei ole työnantajaa, joka kiikuttaisi uuden tilalle. Tautitapauksissa jonotan kolme viikkoa terveyskeskuslääkärin pakeille, ja jos saan sairauslomaa, juhlin sitä viikon omalla kustannuksellani. Vasta sitten alkavat hikiset päivärahat juosta.
Freelancerin elämän suurimpia kummajaisia ovat eläkemaksut. Aivan olemattomista ansioista niitä ei tarvitse maksaa, mutta eipä silloin mitään eläkettäkään tipahda. Itse olen yrittänyt lakisääteisen velvollisuuteni rimaa hipoen täyttää, mutta seurauksena on ollut, että näin syntyneet laskennalliset tulot ja todelliset tulot eivät ensinkään kohtaa.
Törmäsin tähän merkilliseen, miltei kafkamaiseen ilmiöön hakiessani asumistukea. En ollut ansainnut edellisenä vuonna montakaan killinkiä ja kuvittelin naiivisti, että nyt Kela aukaisee mukisematta rahahanansa. Vielä mitä.
Kelan tätiä tulotasoni ei herkistänyt, vaan hän osoitti sormellaan eläkemaksuja. Eläkemaksut todistavat, että tulosi ovat aivan riittävät, joten ei me tuommoisille mitään asumistukea anneta. Painu kotiisi ja häpeä.
Mutta kun kaikki rahani ovat menneet näihin helvetin eläkemaksuihin enkä ole muuta rahaa edes unissani nähnyt, paruin luukun takana. Ettekö te voisi kysyä verottajalta, mitä olen ihan oikeasti tienannut, toiveikkaana ehdotin. Emme, täti epäsi.
Ehdotus oli ajattelematon, sillä verovirasto on mukana samassa salajuonessa. Ihmettelin pitkään, miksi pidätysprosenttini on tuloihin nähden niin suuri, ja tajusin lopulta, että eläkemaksuthan sitäkin säätelevät.
Persaukinen persoonani saa eläkemaksuista arvaamatonta arvonnousua, mutta säällisiä vanhuuden päiviä ne eivät silti takaa. Aina kun vakuutusyhtiö lähettää eläke-ennusteen, itken ja nauran ja alan rasvata kerjuusauvaani.
Journalistiliiton freelancerina maksan kuukausittain 22 euron jäsenmaksun eli 264 euroa vuodessa. Olen kysellyt hiukan lähimmäisteni raha-asioita ja onkinut tietooni, että pienituloiset palkkatyöläiset maksavat jotakuinkin saman summan. Heidän liittonsa tarjoavat kuitenkin työttömyysturvan, joka minulta puuttuu.
Yrittäjien työttömyyskassasta heruu turvaa myös freelancereille, mutta Journalistiliiton sosiaalioppaassa varoitetaan siihen liittymästä, koska maksut ovat niin epäinhimillisen korkeat.
Syötin eläkemaksujeni mukaiset tiedot laskuriin ja tuloksena oli 248 euroa. Jos siis kuuluisin Journalistiliiton sijasta yrittäjäkassaan, säästäisin 16 euroa vuodessa enkä olisi työttömänä tyhjän päällä.
Mutta silloinhan jäisin ilman pressikorttia, tuota ihmeellistä muovinpalaa, jolla toimittajat onnistuvat taikomaan viiniä, laulua, huonoja naisia, vieläpä Linnanmäen himoittuja rannekkeita!
Totta. On kuitenkin olemassa demokraattinen vaihtoehto, Suomen arvostelijain liitto, josta kulttuurisenttarit saavat pressikortin 70 eurolla vuodessa. En ymmärrä, mistä kumman syystä sieltä aikoinaan erosin.
Huhtikuun alusta on tietysti herttaisen yhdentekevää, onko kukkarossani pressikortti vai pelikortti, sillä ahneuteni on rajoittunut paikallisjuniin. Jonkin kerran vuodessa olen tehnyt työmatkan Hyvinkäältä Helsinkiin ja hyötynyt muutaman euron. No, nyt sekin alennusrieha on ohitse ja Journalistiliiton tukeminen entistä erikoisempaa.
Tiesittekö muuten, että Seiskan ja Katson toimittajilla on paitsi korkeat palkat myös työsuhdeautoja, työsuhdeasuntoja, ulkomaisia loma-asuntoja, laajennettu työterveyshuolto Eiran sairaalassa, ilmaiset lääkkeet, liikuntaraha, oma kuntosali, viikoittainen hieronta ja pesupalvelu, jossa pyykki noudetaan työpaikalta?
Tiedot julkaistiin Journalisti-lehdessä viileän asiallisesti enkä huomannut, että yksikään journalisti olisi niiden vuoksi älähtänyt. Kai tämä on sitten normaalia ja työelämäni sängyn ja patterin välissä pelottavan epänormaalia.
Vapaat linnut lentävät, freelancerit ylpeinä julistavat, mutta joskus vapaus ajaa itsensä työllistävät ahdinkoon, jonka syvyyttä on vaikea käsittää ja öisen sudenhetken mentyä mahdoton tunnustaa.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
lehti 