Kaivelen juuri oksennusta silmäkuopistani. Tuntuu siltä, kuin olisi saanut täyslaidallisen naamalleen. Luin Katja Boxbergin ja Taneli Heikan Lumedemokratian.
Onnittelen kirjoittajia vimmaisesta tyylistä. Kirjasessa säilyi viimeiseen saakka jännitys: tuleeko vihdoin se kohta, jota kirjoittajat selvästi haluavat sanoa. Aina, kun käänsin sivua, ajattelin, tuleeko se vihdoin.
Nimittäin se, että Boxberg ja Heikka paljastavat taistolaisten sekä lipposdemarien olevan syypäitä 70-luvun kouluissa tarjoiltuun tillilihaan sekä ehdottomasti myös kanaviillokkiin.
Vimmaisten rivien väliin kirjoittajat olivat sisällyttäneet imeläpussit.
Kirjanen piti jännityksessä siksikin, kun jännitin, säilyykö vimmainen tyyli. Ei. Kesken kaiken Boxberg ja Heikka vaihtavat tyylilajia. Vimmaisten rivien väliin kirjoittajat olivat sisällyttäneet imeläpussit.
Ah, sitä tekstistä tihkuvaa hunajaa, kun pääsin kohtaan, jossa Boxberg ja Heikka kirjoittavat: ”Kansainvälisesti toimivat yritykset ovat vaurauden hyvinvoinnin luojia.”
Tätä asiaa olisivat voineet kysyä muun muassa kemijärveläiseltä sellutyöläiseltä. Eikös olekin mukavaa lappilaiset, kun suomalaiset yritykset ”kansainvälistyvät”?
Itse asiassa Boxbergia ja Heikkaa lukiessa kepulaisten Hanna-Kaisa Heikkinen, joka potkukelkkaili eduskunnan kautta Kiuruvedelle maatalon emännäksi alkoi kahden kuukauden Saksan-sairaanhoitajakokemuksellaan vaikuttaa sympaattiselta.
Sattumoisin Lumedemokratian päälle toveri Meeri Luhtala kantoi keittiön pöydälleni Esko Seppäsen Oman pääoman. Seppänen jo vastasi Omassa pääomassaan näille lumedemokraateille, joten ei heistä sen enempää tässä yhteydessä.
Sen sijaan kummastelen sitä, miksi Suvi-Anne Siimes ei koettanut kommunikoida Jaakko Laakson kanssa poskipusuin, kuten Seppäsen, sen sijaan, että otti nokkiinsa, jätti puolueen ja nimitteli tämän jälkeen Laaksoa hämähäkiksi. Samaa pusujen politiikkaa olisi mielestäni voinut puoluesihteeri Ralf Sund harjoittaa liberaalivasemmistolaisessa hengessä siihen vasemmistoliittolaiseen raahelaiseen kansanedustajaparkaan, joka Sundin valtakaudella koetti eduskuntaryhmässä nostaa haloon köyhien puolesta.
Sundhan nimitteli miestä nilkiksi kirjassaan Uhrataan puoluesihteeri ja päätti, että kaikenlainen kansan rutina sosiaaliturvan leikkauksista on ”musiikkia puoluesihteerin korville”.
Kirjoittaja sai juuri printattua keittiön pöydälleen kiteeläisen raksaduunarin Auvo Rouvisen vaalikirjan. Rouvinen on julkea, röyhkeä, pöyhkeä ja karkea sekä toimii esikuvana tälle kolumnille.
uutiskirje 
