Viime hallituskauden alku ei taiteilijoiden ja heidän järjestöjensä silmin hyvältä näyttänyt. Heti kärkeen uhkasi tekijänoikeusasioiden siirto opetusministeriöstä uuteen superministeriöön TEM:iin. Sen taistelun taiteen kenttä ja tekijänoikeusjärjestöt voittivat. Mauri Pekkarinen kosti – näin taiteilijakunnassa ajateltiin – vaatimalla opetusministeriöön tekijöiden kannalta voimasuhteiltaan epäoikeudenmukaisen tekijänoikeustoimikunnan. Samaan syssyyn palkattiin tekijänoikeusasioita hoitamaan virkamies, jonka missio näytti olevan tekijänoikeuksien riisto tekijöiltä käyttäjille. Saatiinkin aikaan esitys työsuhdeolettamasta, joka olisi ilman eri sopimusta vienyt työsuhteessa olevien tekijöiden työn tulosten oikeudet työnantajalle. Yritys torjuttiin, ja ministeri Stefan Wallin lupasi, että hänen ministeriaikanaan asiaan ei enää palata.
Wallin on osoittanut herkkäkorvaisuutta kritiikille myös niin sanotussa TAIKE-uudistuksessa, jossa Taiteen keskustoimikunnasta muokataan virasto. Lausuntokierroksella ja kuulemistilaisuuksissa hanke, jonka pelättiin siirtävän päätösvaltaa asiantuntijaelimiltä virkamiehille, sai osakseen niin ankaraa kritiikkiä, että sen toteuttamisen myönnettiin tarvitsevan merkittävästi lisäaikaa.
Taiteen kenttä ja järjestöt ovat tottuneet suhtautumaan tietyllä epäluulolla kulttuuriministereihin, eikä aina syyttä. Stefan Wallin on osoittautunut hyväksi kulttuuriministeriksi, kuulevaksi korvaksi ja terveesti itsetuntoiseksi poliitikoksi, jonka ei ole tarvinnut juuttua arvovaltataisteluihin perusteltua kritiikkiä saaneiden hankkeiden puolesta.
Painajaisen toteutuma kulttuuri-ministerinä olisi monikulttuurisuus-kammoinen, vierasvihainen, äärinationalistinen homofoobikko, joka pitää taiteilijoita yhteiskunnan syöttiläinä.
Haikeaa on meikäläisen, valtion taidehallinnossa ja taiteilijajärjestössä toimivana, hänet hyvästellä.
Hallituskauden loppua kohti on saatu paljon myönteistä aikaan. Kaiken kaikkiaan tuntuu siltä kuin lopultakin, pitkästä aikaa olisi herätty huomaamaan ammattitaiteilijan työ ja sen tekemisen edellytykset. Jos kulttuurista halutaan saada irti muutakin kuin fraaseja ja yleishöpinää meidän kaikkien ihanasta ja rajattomasta luovuudesta, on taiteilijakunnan sosiaalinen ja ammatillinen asema ja toimeentulo saatettava ajan tasalle. Mieluusti muiden pohjoismaiden tasalle, sillä siinä suhteessa Suomi on pudonnut häpeällisesti kelkasta jo ajat sitten.
Viime vuonna OKM teetti Tarja Cronbergilla selvityksen taiteilijan toimeentulosta. Sen pohjalta syntynyt raportti Luova kasvu ja taiteilijan toimeentulo antaa masentavan todistuksen siitä, että ammattitaiteilijakunnan suuri enemmistö on köyhälistöä, osa suorastaan kurjalistoa ja esimerkiksi työ- ja eläketurvan suhteen vailla niitä perustavia kansalaisoikeuksia, jotka muille ovat itsestään selviä.
Mutta raportti on myös ilahduttavaa luettavaa, sillä siinä esitetään selkeät tavoitteet ja keinot taiteilijan työn edellytysten ja koko luovan kasvun edistämiseksi. Politiikan kentällä – mm. eduskunnan sivistysvaliokunnassa – raportti tavoitteineen otettiin myönteisesti vastaan. Ja sen tulokset ovat poikineet muutakin. Mm. Taiteen keskustoimikunnan tutkimusosasto on tekemässä laajaa tutkimusta ammattitaiteilijakunnan toimeentulosta. Edellisestä vastaavasta onkin vierähtänyt kymmenen vuotta.
Mutta jotta Tarja Cronbergin raportin tavoitteet toteutuisivat, ne pitäisi saada uuden hallituksen hallitusohjelmaan. Se ei ole vaikeata, sillä tavoitteet ovat hyvin selkeitä ja konkreettisia. Eikä se ole kallistakaan, sillä ammattitaiteilijakunta on pieni ja sen pyyteet hyvin kohtuulliset. Taiteellisen työn edellytysten parantaminen taas tuottaa huomattavaa hyötyä koko kansantaloudelle, kuten poliitikot mielellään vakuuttavatkin puheissaan, vaikka harvemmin teoissaan.
Mitä siis pitäisi tehdä, jotta päästäisiin hyvälle pohjoismaiselle tasolle ja saataisiin itsensä työllistävät taiteilijat kattavan sosiaaliturvan piiriin?
Pyritään siihen, että taiteilija saisi toimeentulonsa 70-prosenttisesti työstään, nykyisen 50 prosentin sijaan. Lisätään apurahoja ja pidennetään niiden kestoa. Otetaan käyttöön apurahaluontoinen työllisyysraha. Keskitetään kaikki sosiaaliturva Melaan. Lisätään valtion taiteilijaeläkkeiden määrää. Kehitetään taidemarkkinoita mm. verotuksellisin keinoin ja prosenttiperiaatteella. Selkeytetään ylipäätään itsensä työllistävien sosiaaliturvaa ja asemaa työlainsäädännössä.
Jos rukoilisin iltarukouksia, rukoilisin nyt joka ilta aina hallituksen nimityspäivään asti sen puolesta, että maahan saataisiin kulttuuriministeriksi aito, taidetta rakastava ja ammattitaiteilijoiden työtä ymmärtävä ja arvostava kulttuuri-ihminen jatkamaan sitä hyvää työtä, jota Wallinin kauden loppupuolella päästiin virittämään ja ihan hivenen apurahojen ja taiteilijaeläkkeiden suhteen jo toteuttamaankin.
On tietenkin tärkeätä ymmärtää se luovuus, joka on yleisinhimillinen ominaisuus ja kaikkien oikeus. Ja jota toteutetaan mm. taidekasvatuksella ja huolehtimalla taiteen saavutettavuudesta kaikkien ikäluokkien ja kansankerrosten keskuudessa asuinpaikasta riippumatta. Kulttuuriministeriksi tarvitaan kuitenkin ihminen, joka osaa erottaa ammattitaiteilijan vaikean, suurta erikoisosaamista ja usein pitkää koulutusta vaativan työn siitä luovuudesta, jonka tulisi toteutua jokaisen ihmisen arjessa ja elämässä.
Taiteilijapolitiikka on aivan keskeinen osa valtion kulttuuripolitiikkaa; jos ei sitä ymmärrä, ei mistään tule muuta kuin sanahelinää.
Painajaisen toteutuma kulttuuriministerinä olisi monikulttuurisuuskammoinen, vierasvihainen, äärinationalistinen homofoobikko, joka pitää taiteilijoita yhteiskunnan syöttiläinä ja katsoo, että taiteen sisällöt on rahan voimalla saatava poliitikkojen kontrolliin, määriteltäviksi ja mieleisiksi.
Tarkemmin ajatellen taidan sittenkin ruveta rukoilemaan.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 